torstai 6. syyskuuta 2012

Kotona


Kaksi kuukautta sitten lentokoneeni laskeutui Suomeen ja puolen vuoden mittainen maailmanympärimatka päättyi tutulle kotikentälle. Viimeinen lento Islannin Reykjavikista kesti ikuisuuden, mutta lopulta koneen ikkunasta näkyi tuttuja maisemia. Muistan kuinka etsin laukkuhihnalta rinkkani vielä kerran ja kävelin kärryni kanssa tuloaulaan. Vastassa oli kotiväki ja fiilis oli sanoinkuvaamaton. Tuossa hetkessä tajusin kuinka kauan olin ollut pois ja mitä oikein olin tehnyt.

Nyt kun mietin kaikkea tapahtunutta, mieleen tulee monenlaisia ajatuksia. Jos joku olisi vuosi sitten sanonut minulle että lähden yksin maailmanympärimatkalle, en olisi ikinä uskonut sitä. Kuvittelin että elämä on siinä missä olin - arjessa. Töitä riitti, harrastuksia oli säännöllisesti, vapaa-aika meni ystävien kanssa ja viikot juoksivat eteenpäin. Sitten tapahtui jotain, mitä en oikein vieläkään osaa sanoa, että mikä se sitten oli. Asiat alkoivat rullaamaan kuin itsestään. Kaikki taisi alkaa siitä, kun löysin itseni viime syyskuussa yhtenä iltana yliopiston luennolta. Luennoitsija pyysi jokaista kirjoittamaan paperille unelmia. Sellaisia joita voisi toteuttaa, jos ei olisi tekosyitä tai ylitsepääsemättömiä esteitä. Kirjoitin paperille että kiertäisin maailman jos uskaltaisin. Kerroin myöhemmin lähimmille ystäville ajatuksistani ja siitä kaikki varmaan sitten lähti. Viikon päästä yksi ystävistäni soitti ja kertoi löytäneensä tuliterän rinkan kellaristaan ja oli tuomassa sitä minulle. Mari oli päättänyt että se on minulle tarpeellisempi. Seuraavalla viikolla kävin kirjastossa ja päädyin lainaamaan Polynesian matkaoppaan. Viikkoa myöhemmin työnantaja tarjosi ilmaista influenssarokotusta ja rokotusklinikalta jäi mukaan käsivarren laastarin lisäksi tukku trooppisten sairauksien yleisohjeita. Lokakuun lopulla olin uudestaan rokotusklinikalla, tällä kertaa hakemassa rokotussarjaa joilla ei tee Suomessa mitään. Marraskuussa laskin säästöni ja varmistin että läheiset auttavat jos tarvitsen heiltä jotain unelmani toteuttamista varten. Joulukuun puolessa välissä sain tietää että työnantaja on myöntänyt minulle riittävästi vapaata. Samana iltana juhlin korisjengin kanssa pikkujouluja ja kerroin kavereille että olen kevätkauden pois. Vielä ennen joulua pakkasin tavarani muuttolaatikoihin ja itkin kun keittiön laatikon pohjalta löytyi ruttuinen muistiinpano jossa luki "kiertäisin maailman jos uskaltaisin".

Matka on nyt tehty! Takana on 11 maata ja 6 kuukautta vapautta. Matkan varrella nauroin ja hymyilin ainakin miljoona kertaa, välillä itkin koti-ikävää, mutta sitten taas hypin tasajalkaa onnesta soikeana. Nappasin ainakin 3000 valokuvaa ja sain kymmeniä uusia kavereita ympäri maailmaa, uskalsin olla epävarma ja pärjäsin aina. Mukaan mahtui uskomattomia elämyksiä sukeltamisesta laskuvarjohyppyyn. Muistoihin tallentui upeita auringonlaskuja, järkyttäviä ukkosmyrskyjä, pitkiä katseita, suudelmia ja haikeita jäähyväisiä. Puolen vuoden aikana pidin sukkia jalassa kaksi kertaa, mutta rantahiekkaa oli varpaiden välissä joka päivä. Tein asioita joita en olisi ikinä voinut edes kuvitella ja huomasin olevani ihan hirveän rohkea!

Tänään arki tuntuu helpommalta. Aamuisin herään pirteämpänä, jaksan töissä paljon paremmin ja elämään on tullut uudenlaista sisältöä. Enää minusta ei tunnu siltä että viikot juoksevat eteenpäin. Minun aikani on jotenkin hidastunut ja ehdin nähdä paljon enemmän. Yllättäen minulla onkin aikaa pysähtyä ja olla. Vaikka kalenterissa on menoja enemmän kuin koskaan ja joudun välillä oikeasti miettimään mitä kaikkea ehdin tehdä, jotenkin kaikelle tuntuu löytyvän aika ja paikka. Ystävät ovat kertoneet että asenteeni on muuttunut iloisemmaksi ja että hymyni loistaa pitkälle. Itsestäkin tuntuu kevyemmältä. Ennen odotin viikonloppuja, nyt odotan jokaista uutta päivää. Aikaisemmin tapasin ystäviä kellon kanssa, nyt minulla ei ole kiire minnekään. Asioille on tullut erilainen tärkeysjärjestys. Elämä on yksinkertaisesti ihan mielettömän siistiä!

Kahdeksan kuukauden pituinen kesäni on nyt ohi. Syksyn aikana rakennan itselleni valtavan leikekirjan valokuvista, pääsylipuista, esitteistä ja kaikista niistä pienistä muistilapuista joita matkan aikana kirjoitin. Haluan taltioida kaiken kirjan lehdille, etten ikinä unohda. Olkoon se minun palkintoni. Mutta jos en koskaan saisi kirjaa valmiiksi, niin sekin on ihan ok. Suurin palkinto kaikesta on kuitenkin se, että voitin itseni ja vielä paljon enemmän. Nyt tiedän että pystyn ihan mihin vaan jos vain yritän ja uskallan. Viimeisenä mielessä on yksi ajatus - minneköhän sitä seuraavaksi lähtisi?

Tiina

Ps. En tainnut koskaan kertoa mitä tilasin netistä kun olin Samolla. Amazon lunasti lupauksensa ja toimitti minulle Kaliforniaan aidon Selviytyjät -huivin. Sanomattakin on selvää että saavuin Suomeen huivi tiukasti käsivarteen kiedottuna. Survivor-Tiina kiittää :)
 

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Losista Seattleen ja kotimatkalle

Viimeiset pari viikkoa hurahtivat niin vauhdilla etten ehtinyt edes huomata. Päivät menivät ostoksilla ja auringosta nauttiessa. Muuten arkeen kului Maritan koiran kanssa. Olimme jo talvella tehneet Maritan kanssa sopimuksen että minä hoidan kesällä koiraa pari viikkoa, niin Marita pääsee lomalle Suomeen. Oli outoa ajatella että Marita on minun perheeni luona kylässä, kun en itsekään ole nähnyt heitä pitkään aikaan. Kahden viikon Suomi-loma sujui nopeasti ja pian Marita olikin jo takaisin Kaliforniassa. Parasta Maritan paluussa oli se, että minä sain tuliaisiksi salmiakkia :) Laukusta löytyi myös iso kasa Reissumiestä ja muita suomalaisia herkkuja. Minä pidin sitkeästi näppini kurissa enkä syönyt ainuttakaan ruisleivän palaa. Marita saa leipää vielä harvemmin kuin minä, joten minä kyllän kestän kotiin saakka!

Tässä vaiheessa reissua kotiinpaluu on jo vahvasti mielessä. On pitänyt jo vähän alkaa miettimään mitä kotona oikein odottaa ja kuinka kaikki lähtee rullaamaan. Moni asia varmaan menee omalla painollaan, mutta tietenkin nämä silti pyörivät mielessä. Ensinnäkin muutan takaisin vanhempieni luokse pariksi kuukaudeksi, heinäkuun lopulla pitää mennä takaisin töihin ja loppukesästä saan kotini takaisin jolloin on tiedossa muutto. Elokuun alussa on koristurnaus oman jengin kanssa ja kaiken lisäksi on tietysti miljoona erilaista kesäohjelmaa, josta haluaisin nauttia ilman ylimääräistä päänvaivaa. Jossain vaiheessa kaikki tuleva alkoi tuntumaan kauhealta taakalta ja päätin vetää lenkkikengät jalkaan. Raitis ilma taisi tehdä tehtävänsä ja löysinkin itseni lenkkipolulta melkein joka päivä. Pääsin hyvään lenkkivauhtiin ja pian huomasin että ehkä nämä tulevat muutokset ovatkin pelkästään kivoja juttuja. Lopputulos on kuitenkin se että kotona odottaa perhe ja ystävät, Suomen kesä ja mansikat, kesämökin puusauna ja järven ranta, oma koti ja oma sänky sekä paras korisjengi joka huolii minut mukaan turnausmatkalle näinkin pitkän pelitauon jälkeen.

Maritan naapuri Gerda taisi kuitenkin huomata että minä vähän stressasin kaikkea ja hän ehdotti meille pientä päiväretkeä. Lähdimme autolla Santa Barbaraan kävelemään ja ihmettelemään. Kaupunki on varsin viehättävä ja päivä oli tosi onnistunut. Kuljimme pitkin ostoskatuja kahvimukien kanssa ja ihastelimme kaupungin upeita kukkaistutuksia. Söimme lounasta katukahvilassa ja katselimme ihmisten kiireetöntä menoa. Lounaan jälkeen teimme pitkän kävelylenkin meren rannalla ja napsimme kuvia kaukan lipuvista purjeveneistä. Santa Barbarassa oli kaikki kohdallaan!

Pari päivää myöhemmin teimme vielä yhden retken Gerdan ja Klausin kanssa. Olimme jo ensimmäisellä viikolla käyneet veneilemässä läheisellä järvellä ja päätimme tehdä retken uudestaan. Nappasimme viinipullon kainaloon ja ajelimme järvelle. Westlake on siitä erikoinen järvi että se on ihmisen tekemä tekojärvi, johon on luotu täydellinen ekosysteemi. Järveä huolletaan päivittäin ja täällä onkin tarkat säännöt miten toimia. Järveä ei haluta pilata, joten mm. veneet joilla järvelle voi mennä ovat kaikki akkukäyttöisiä. Kunhan paatissa on virtaa, niin täällä saa seilata veneellään upeissa maisemissa ja matkallaan voi ihastella arvokkaita rantatontteja ja niille rakennettuja omakotitaloja. Voitte arvata, että hintaa näillä taloilla on niin paljon että heikompaa saattaisi hirvittää. Ylihinnoiteltuja sanon minä, vaikka upeilta kyllä näyttivätkin.

Viimein tuli aika aloittaa pakkaaminen. Mikähän siinä on että joka vuosi olen saman ongelman edessä? Vaikka kuinka yritän suunnitella mitä laukkuun mahtuu, niin päivän päätteeksi istun laukun päällä ja yritän väkisin vetää vetoketjuja kiinni. Rinkan lisäksi minulla on nyt jo toinenkin iso laukku ja olin silti melkoisissa ongelmissa ennen kuin kaikki tavarat olivat kassien sisäpuolella. Pakkaamista vaikeutti entisestään se että osa tavaroista piti jättää helposti saataville, koska olen vielä menossa Seattleen häihin. En siis voinut runtata kaikkea miten sattuu, vaan jouduin vielä suunnittelemaan viimeisen kolmen päivän tavarat jotenkin järkevästi.

Sain kuitenkin laukkuni kasaan ja raahasin ylipainoiset kassini lentokentälle. Jostain syystä virkailija oli minua kohtaan armollinen ja päästi laukkuni läpi ilman ylimääräisiä maksuja. Perillä Seattlessa ehdin jo vähän huolestua kun laukkuhihnalle tuli vain yksi laukku ja tietenkin se rinkka missä oli ne häävaatteet, puuttui kokonaan. Ehdin jo käydä pari kauhuskenaariota läpi päässäni, kun huomasin että rinkkani pilkotti nurkan takaa. Siellä se makasi lattialla ison kyltin alla jossa luki "oversized & overweight luggage". Hiivin hakemaan laukkuni ja poistuin paikalta vähin äänin...

Viimeinen viikonloppu meni häiden merkeissä. Hyvä ystäväni Virve meni naimisiin ja pääsin mukaan heidän juhlaansa. Oli kiva kokea häät ulkomailla ja huomata että taitaa olla ihan sama kuinka häitä viettää, yksi asia on varmaa. Morsiuspari on aivan rakastunut toisiinsa ja kaikki iloitsevat heidän puolestaan! Juhlat olivat oikein onnistuneet ja tähän on hyvä päättää omakin matka.

Viimeinen aamu koitti ja heräsin jo ennen herätyskelloa. Pakko myöntää että kaikesta matkustamisesta huolimatta tuttu matkakuume piti minut hereillä melkein koko yön. Pakkasin viimeiset tavarat takaisin rinkkaan, hyppäsin taksiin ja ajelin kentälle. Nyt istun portilla ja odotan ensimmäistä lentoa. Vielä kun puristan 16 tuntia lentokoneessa, niin sitten olen kotona. Ja voitte olla varmoja että kiljun riemusta kun astun huomena Helsinki-Vantaan lentokentälle ja tajuan että kiersin yksin maailman ympäri!

Tiina

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Los Angeles

Olen nyt käynyt Kaliforniassa joka kesä useamman vuoden ajan. Tulen tänne Thousand Oaksiin Los Angelesin lähistölle, tätini luokse. Marita on asunut Kaliforniassa amerikkalaisen miehensä kanssa jo pitkään ja paikasta on muodostunut minulle kuin toinen koti.

Ensimmäinen Amerikka-päivä oli yhtä juhlaa. Marita tuli minua lentokentälle vastaan Starbucksin smoothien kanssa ja sai nähdä melko leveän hymyn minun kasvoillani! Ajelimme kentältä kotiin Malibun rantakadun viertä ja Kalifornian aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Kotona pääsin pitkästä aikaa lämpimään suihkuun, edellisestä olikin jo vierähtänyt yli kuukausi... Heitin myös vaatteet pesukoneeseen ja sain puhdasta päälle. Vaikka suurin osa vaatteista on pinttyneitä liasta, osa kuitenkin sentään tuoksui puhtaalle, tahroista huolimatta. Naapurin tuttu saksalaisparikunta, Gerda ja Klaus, olivat valmistaneet meitä varten juhlaillallisen ja niinpä suuntasimme naapuriin kylään. Pian lautasella köllötti ehkä maailman suurin pihvi joka maistui taivaallisen hyvältä kaikkien nuudelisössöjen jälkeen. Jälkkäriksi maistelimme italialaista jäätelöä shampanjan kanssa! Tunsin oloni prinsessaksi :)

Seuraavana päivänä sain nauttia todellisesta hemmottelusta. Marita on ammatiltaan kosmetologi ja pääsin hänen salonkiinsa kasvo- ja jalkahoitoon. Kasvohoidon jälkeen naama tuntui kummallisen puhtaalta, ihan kuin paksu naamari olisi otettu kasvoilta. Jalkahoito oli myös melkoinen elämys ja jollain ihmeellä Maritan kolleega sai varpaani herätettyä henkiin. Kyllä hän mainitsi ohimennen että olet vissiin ollut aika paljon ilman kenkiä. Mitä lie yritti vihjailla ;)

Pari ensimmäistä päivää meni ihan vain ihmetellessä sitä tosiasiaa että pääsin tänne saakka. Vaikka en ole vielä lähelläkään kotia, tämä tuntuu jo melkein maalilta. Viiden kuukauden reppuelämä on nyt loppu ja saan oikeasti nauttia "tavallisesta" lomasta. Olen ollut reissun aikana erittäin sitkeä enkä ole ostanut matkan varrelta oikeastaan mitään. Jokaisesta maasta on kasa postikortteja, koska ne olivat riittävän pieniä eivätkä paina paljon. Muuten olen säästänyt kaiken ostos-innokkuuden tänne Amerikkaan. Ja voitte vain arvata kuinka pahasti koko homma lähti käsistä! Lähin ostoskeskus sijaitsee 10 minuutin kävelymatkan päässä ja Oaks:sta löytyy kaikki se mistä näen unia. Olen upottanut kauppoihin laittoman paljon aikaa sekä jokaisen viimeisen pennin jota tililtä vielä löytyi. Ja mitä kaikkea ihanaa sieltä löytyikään!

Ostoksilläkäynti on kuitenkin pistänyt myös ajattelemaan muita tärkeitä asioita. Olen koko matkan ajan kertonut kotiväelle kuinka tavara ei enää merkitse minulle niin paljon, sen sijaan olen oppinut antamaan muille asioille enemmän arvoa. Se että olen nyt suorastaan juossut kaupasta toiseen melkein joka päivä, on pistänyt miettimään kuinka pysyviä nämä hehkuttamani muutokset nyt sitten ovatkaan. Olenkin yllättänyt itseni monesti miettimästä tarvitsenko oikeasti tätä kaikkea, vai voisinko jättää jotain ostamatta. Vaikka olen päätynyt palkitsemaan itseni ja rohkeuteni usealla paketilla, toivon silti että en unohda matkan aikana nähtyjä asioita. Uskon että moni asia on jäänyt niin syvälle mielen sopukoihin, että tiedän mikä on oikeasti tärkeintä kaikkien näiden ostoskassien keskellä. Aika näyttää miten kaikki asettuu uomiinsa kun tulen takaisin kotiin. Vaikka rakastan ostoksilla käymistä ja kaupoissa pyörimistä, veikkaisin että olen jatkossa huolellisempi heräteostosten kanssa. Tätä ainakin toivon ihan oikeasti.

Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat menneet niin vauhdilla etten ole edes huomannut ajankulua. Parasta juuri tällä hetkellä on Maritan laittama normaali kotiruoka! Ja kuinka ihanaa on mennä isoon ruokakauppaan josta löytyy kaikkea mitä haluaa! Pitkästä aikaa olen saanut herkutella tuoreilla vihanneksilla ja maidolla. Ette muuten usko miten hyvälle tomaatti voi maistua tai kuinka nopeasti voi juoda litran maitoa, jos ei ole saanut kumpaakaan pariin kuukauteen. En muista kirjoitinko aikaisemmin ruokalistastani jonka olen tehnyt kotiin. Listalta löytyy kaikkea sellaista jota on tullut ikävä matkan varrella. Ruisleipä ja salmiakki on tietysti alleviivattu jo monta kertaa, mutta listalta löytyy myös puhtaat kotimaiset vihannekset ja marjat sekä ihan tavallinen viili. Enpä olisi lähtiessä uskonut että näitä tulee eniten ikävä, mutta niin vain kävi. Niinpä olenkin ihan tosissani nauttinut amerikkalaisten ruokakauppojen tarjonnasta ja herkutellut kaikella ihanan tavallisella ja tutulla ruualla :) Ruisleipä ja viili antavat vielä odottaa, mutta jaksan kyllä näillä eväillä Suomeen saakka!

Arki täällä sujuu todella nopeasti. Olen käynyt Maritan luona jo niin monta kertaa että korttelit ovat tutut ja osaan ajella Maritan autolla sinne ja tänne. Yksi asia jaksaa silti ihmetyttää minua joka vuosi ja niin on tälläkin kertaa. Amerikassa kaikki on aivan järkyttävän suurta! Ensinnäkin se maitotölkki on puolet suurempi kuin suomalainen versio. Karkkipusseista riittää herkuteltavaa kuukaudeksi ja ravintola-annosta ei jaksa ikinä loppuun saakka. Täällä alkusalaattilautanen on siskoni sanoja lainatakseni pesuvadin kokoinen ja pieni pizza vastaa suomalaista perhepizzaa. Aamulenkillä tien vieressä olevat havunneulaset ovat 30 senttiä pitkiä ja puussa hyppelevät oravat kissan kokoisia. Olisin ostanut uuden shampoon, mutta päätin lainata Maritan shampoota, koska uusi pullo olisi ollut minimissään litran pullo. Vaikka melkein kaikki on yltiöpäisen suurta, yllättäen vaatekaupassa myydäänkin pieniä kokoja. Lähes kaikki suosikkikauppani myyvät liikkeissään pienempiä kokoja kuin mitä minä ostaisin. Esim. farkuissa ei ole tarjolla minulle sopivaa pituutta, sen sijaan liikkeen myyjät ohjaavat sinut mielellään tilaamaan kokosi netistä. Ihmettelin tätä ja myyjät kertoivat minulle että isokokoiset amerikkalaiset eivät halua tulla liikkeisiin, vaan kokevat mielekkäämmäksi tilata vaatteensa netin tai katalogien kautta. Minusta tämä oli yllättävää, koska tosiasia on kuitenkin se että isokokoisille olisi täällä aivan valtavat markkinat. Ja onhan täällä erilaisia liikkeitä, joista jokainen varmasti löytää oman kokonsa, mutta en olisi arvannut että minäkin joudun nettitilaajien kastiin koska olen liian iso liikkeissä oleviin kokoihin. Oli niin tai näin, sain itselleni farkut ja kaikkea muutakin tuikitarpeellista, joten ei hätää, rinkka on varmasti täynnä kun tulen kotiin!

Vielä olisi pari viikkoa aikaa lomailla ennen kotimatkaa. Vietän täällä Maritan luona kolmannenkin viikon ja sitten teen vielä yhden reissun ennen kuin lähden kohti Helsinkiä. Hyvä ystäväni menee naimisiin Seattlessa ja pääsen osallistumaan häihin viimeisenä viikonloppuna. Kotiinpaluu alkaa jo lähestyä, mutta ehdin vielä nauttia vapaudesta :)

Tiina

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Takaisin Rarolla

Viimeinen viikko Cookin Saarilla alkoi kaatosateessa. Edellisellä viikolla alkanut myrsky piti kaikkia sisällä vielä parin päivän ajan. Vettä tuli vaakatasossa ja tuuli heilutti palmuja aamusta iltaan. Päivittäinen jännitysmomentti syntyi siitä, kun kookospähkinät alkoivat lentämään palmuista alas ja kopsahtelivat milloin minnekin. Yksi reissaaja tiesi kertoa että Tyynellämerellä henkivakuutuksissa on poikkeuksina se, jos sinulla putoaa kookospähkinä päähän - tällöin ei tule korvauksia. Olin aikaisemmin nauranut asialle, lähinnä sen takia että ajattelin sen olevan niin harvinaista. Myrskyn vuoksi pähkinöitä lenteli kuitenkin siihen malliin, että putoileviin kookospähkinöihin oli oikeasti varauduttava. Meillä mm. korjattiin hostellin kattoa kun kivikovat pähkinät tekivät kattoon klommoja. Ja voitte arvata kuinka kiva on herätä keskellä yötä siihen kun pähkinä kolahtaa katolle...


Vihdoin myrsky ja vesisade hellittivät ja pääsin vielä rannalle nauttimaan. Viimeinen majoituspaikka oli upean laguunin äärellä ja ranta oli ihana! Hiekka oli hienompaa kuin ensimmäisellä viikolla saaren toisella puolella ja koska ranta on normaalikelillä tuulen suojassa, hiekkarannalla riitti auringonpalvojia aina kun aurinko paistoi. Parin päivän löhöilyn jälkeen ajattelin pistää Samoalla oppimani kookospähkinäkikat testaukseen. Myrskyn jäljiltä rannalla oli valinnanvaraa ja hetken ravistelun jälkeen löysin hiekalta juuri sopivan pähkinän. Pähkinässä tuntui olevan sopivasti vettä sisällä ja kuori oli pikkuisen pehmennyt kosteudesta. Tunnin päästä olin käyttänyt kaiken energiani pähkinän hajottamiseen, mutta uurastus palkittiin. Kuorin kookospähkinän paljain käsin ilman yhtään työkalua tai apuvälinettä! Heitin kuoren sivuun ja löysin pähkinästä heti oikean kohdan. Tein pienen reiän pähkinän ainoaan pehmeään pisteeseen ja kaadoin tuoreen kookosveden kurkusta alas. Vähänkö oli voittaja-fiilis! Kun pähkinä oli tyhjä vedestä, napautin sitä isoon rantakiveen ja sain pähkinän heti halki. Tässä vaiheessa huonekaverini alkoi jo taputtamaan, hän ei ollut uskonut että pystyisin tekemään pähkinälle yhtään mitään. Söimme kookoksen kimpassa ja totesimme että taidan olla melkein valmis kotimatkalle, sillä näillä taidoilla minut saattaa kohta sekoittaa Disneyn Viidakkokirjan Mowgliin. Me ainakin oltiin sitä mieltä :)

Hostelliin sattui samalle viikolle paljon reissaajia, joille tämä viikko oli melkein viimeinen ennen kotimatkaa. Päätimme pitää parit kunnon bileet kaikkien onnistuneiden matkojen kunniaksi. Iltaohjelmat koostuivat minigolfista, limbokisoista, pöydällä tanssimisesta, yöuinneista tähtitaivaan alla, harvinaisen upeista auringonlaskuista ja tietenkin aika monesta pinâ coladasta! Lauantai-aamuna lähdimme taas markkinoille, tällä kertaa hakemaan viimeiset eksoottiset hedelmät ennen lähtöä. Teimme viimeisiä tuliaisostoksia ja lähetimme postikortit matkaan. Illalliseksi syötiin viimeinen purkki tonnikalaa ja keitettiin spagetin jämät. Porukalla vannottiin että kukaan ei syö kumpaakaan kunhan joskus päästään kotiin saakka!

Viimesenä iltana meitä lähti kentälle useampi reissaaja. Minun kanssa samalle Losin lennolle oli lähdössä 3 kaveria. 10-matkan bussilipuissa oli juuri yhdet matkat jäljellä, mutta bussin sijaan päädyimme kokeilemaan jotain paljon jännittävämpää. Bussi kulkee saarella kerran tunnissa myötäpäivään ja kerran tunnissa vastapäivään. Aikaisemmin päivällä saarella oli sattunut pieni vahinko, jossa henkilöauto oli tönäissyt toista busseista, niin että bussin etuvalo oli mennyt rikki. Saarella ei ole katuvaloja, joten ilta-ajossa oli vain toinen bussi, koska toisella ei ollut valoja. Olisimme joutuneet kiertämään pyöreän saaren melkein kokonaan, koska meidän epäonneksi juuri se lyhyemmän etapin bussi oli peruttu. Yksi porukastamme kyllästyi odottamaan bussia ja päätti ryhtyä liftaamaan. Me muut nauroimme tilanteelle ja olin varma ettei tieltä aja yhtään autoa, varsinkaan sellaista johon kaikki mahtuisimme rinkkojen kanssa. Kuinka ollakaan mutkan takaa kurvasi samantien iso jeeppi, joka pysähtyi heti tien viereen. Autosta kömpi nuori mies lentokenttätullin univormussa ja hän kertoi ottavansa meidät mielellään kyytiin, kun on kumminkin menossa kentälle töihin! Heitimme rinkat kyytiin ja pääsimme jeepillä perille. Kentällä vielä ihmettelin tuuriamme ja liftaamisen keksinyt mies kertoi liftanneensa koko kuluneen viikon. Edellisenä päivänä hän oli kuulemma ollut terveysministerin kyydissä ja sitä edellisenä päivänä parlamentin puhemiehen autossa. Naureskelin itsekseni että liftaus kruunasi Cookin Saarten reissun - tätä ei voi tapahtua missään muualla kuin pienellä Tyynenmeren saarella jossa on yksi saaren ympäri kulkeva autotie!

Pääsimme vihdoin koneeseen ja vedimme peitot korviin. Yölento Losiin kestää 9,5 tuntia ja matkalla ei ole mitään nähtävää. Lentäjä toivotti kaikille hyvää yötä ja sanoi herättävänsä meidät kahdeksan tunnin kuluttua, kun aamuaurinko nousee ja Amerikan manner alkaa lähestyä. Ja niinhän siinä kävikin - heräsin seuraavana aamuna lentäjän kuulutukseen ja siihen kun lentoemot tarjoilivat aamupalaksi pannukakkuja valkosuklaakastikkeella! Kuka ikinä sanoi ettei lentokoneruoka voi olla hyvää!! Herkuttelimme vierustoverini kanssa ja olimme yhtä mieltä siitä että tämä aamiainen voitti tölkkitonnikalan mennen tullen. Hetken päästä tuttu smog (saasteverho taivaalla) tuli näkyviin ja Los Angelesin pilvenpiirtäjät pilkottivat utuisen ilman seasta. Maankamaralla tullissa tumma mies kysyi miksi tulen Amerikkaan. Vastasin että tulen tätini luokse ja sain kuulla vastaukseksi "taas?"

Kyllä - taas! Täällä ollaan ja tällä kertaa kuukauden ajan! Reppureissaaja pääsee nyt lämpimään suihkuun, saa päälleen puhtaat vaatteet ja lähtee vihdoin ostoksille :)

Tiina

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Aitutaki, Cook Islands

Aitutaki on yksi Cookin saarista ja se sijaitsee 220km Rarotongalta pohjoiseen. Nopeiten saarelle pääsee lentämällä pikkuisella potkurikoneella, laivoja tai yhteysaluksia kulkee niin harvoin että niitä ei kannata jäädä odottelemaan. Lentokentän lähtöselvitys oli omaa luokkaansa ja poikkesi täysin muiden lentokenttien tavoista. Lähtöselvitystiskillä kysyttiin etunimi ja sen jälkeen sain käteeni tarkistuslipun konetta varten. Tiesin että laukkuni on ylipainoinen, koska pikkukone ei salli isoja laukkuja ja olin jo etukäteen jännittänyt mitä kaikkea joudun heittämään kentällä roskiin. Turhaan mietin, sillä laukkuni hyväksyttiin 4 kiloa ylipainoisena! Missään vaiheessa kukaan ei kysynyt minulta minkäänlaista henkilöllisyystodistusta, myöskään turvatarkastusta ei ollut. Kun kone oli valmis lähtemään, mekaanikko tuli terminaaliin huutamaan että nyt mennään. Kaikki matkustajat marssivat koneeseen lentäjän perässä ja sitten mentiin. En tiedä olenko ikinä päässyt lentokoneeseen näin helpolla, tuntuu että joka paikassa turvatoimet on viety todella pitkälle. Saa nähdä jääkö tämä ainoaksi kokemukseksi siitä kun lentokoneeseen pääsee ihan kuka vaan ja ihan sama mitä laukku painaa tai mitä siellä on.

Lento oli lyhyt ja täynnä ilmakuoppia. Voisin todeta että pieni propellikone pomppii aika hyvin kun sopiva tuulenpuuska sattuu kohdalle. Perillä odotti kuitenkin aivan huikeat maisemat, Aitutakia ympäröivä laguuni oli todella upea näky lentokoneesta! Merivesi lainehti kaikissa turkoosin eri sävyissä ja vesi oli niin kirkasta, että koneesta asti saattoi sanoa että pohjalla on valkoista hiekkaa. Olin etukäteen miettinyt tarkkaan voinko tulla Aitutakille, koska matka ei ollut halpa. Päätin lopulta viettää saarella kokonaisen viikon, koska se oli suhteessa edullisempi vaihtoehto. Päiväretki olisi ollut vain murto-osan halvempi kuin koko viikon reissu. Majoituin perillä pieneen guesthouseen, jossa olin ainoa vieras. Tämä oli oikeastaan ihan hyvä juttu, koska pääsin näin isäntien mukana joka paikkaan ja he pitivät minulle seuraa kun muita juttukavereita ei ollut.

Alkuviikko saarella meni tosi nopeasti. Kävin ruokakaupassa, nettikiskassa, rannalla sekä odotetulla laguuniristeilyllä. Risteilypäivänä meidät yllätti inhottava kaatosade, mutta en antanut sen häiritä. Päivän aikana vene vei meidät usealle hiekkadyynille ja upeisiin snorklauspaikkoihin. Kaloja oli joka puolella niin paljon ettei meressä tarvinnut uida metriäkään. Riitti kun vain kellui virran mukana ja ihmetteli vedenalaista maailmaa. Laguunin kauimmaiselta reunalta löytyi Selvityjistä tuttuja rantoja, joille myös pysähdyimme. Kamera on nyt täynnä näitä maisemia, ja maisemat olivat upeita sateesta huolimatta! Päivän päätteeksi piipahdimme kuuluisimmalle saarelle nimeltään One Foot Island. Saari on suosittu vihkimispaikka turistien keskuudessa, mutta se on tullut tunnetuksi myös siellä olevan pienen postin vuoksi. Tämä postitoimisto on maailman pienin toimiva posti ja siellä voi käydä leimaamassa passinsa. Olin tiennyt leimasta jo etukäteen, joten passi oli mukana retkellä. Kun lähdin Suomesta tammikuussa, ajattelin että tuo leima olisi aivan huikea saavutus ja siltä se kyllä tuntuikin. Voi vitsi miten upea fiilis olla yksin maailman toisella puolella, leimata passiin jalkapohjan kuva trooppisella saarella ja huomata että minä todella tein tämän kaiken yksin! Tämä oli pieni hetki, mutta uskon että se on yksi parhaista koko matkalla :) Edes vaakatasossa tuleva vesisade ei haitannut - olin tosi ylpeä itsestäni!

Loppuviikolla sade vain jatkui ja sain lopulta kuulla että Cookin saarten yllä oli iso myrskyrintama. Kaatosade jatkui koko loppuajan ja pienellä Aitutakin saarella se teki päivistä tosi pitkiä. Ulos ei päässyt ollenkaan ja sisällä ei ollut paljon tekemistä. Saarella ei ole erityisesti mitään aktiviteetteja, laguuniristeilyt ja sukeltaminen on se mitä saarella tehdään. Sadekeli tarkoitti sitä että luin pari kirjaa ja kirjoitin monta pitkää sähköpostia Suomeen. Hostellin telkkari oli myös aktiivisessa käytössä ja tulin katsoneeksi kaikki mahdolliset komediasarjat mitä tv näytti. Ehdin jo miettiä vaihtaisinko paluulentolippuani aikaisemmaksi, mutta kuulin että pääsaarella on samanlainen sää, joten odottelin viikon loppuun saakka.

Paluulento oli lopulta enemmän kuin kaamea. Kaatosade ja tuulet eivät olleet juurikaan helpottaneet ja niinpä lennon tiedettiin olevan vähintäänkin jännittävä. Kaikki lähti siitä kuin koneen ohjaamon ovi lensi auki jo lähtökiidossa. Koska koneessa ei ole paikkoja kuin kahdellekymmenelle matkustajalle, kaikki pystyivät helposti katsomaan ohjaamoon sisään ja näkivät mitä lentäjätkin näkivät. Ohjaamon ikkuinoista näkyi harmaita myrskypilviä ja horisontista pystyi helposti arvioimaan kuinka paljon kone heilui tuulessa. Neljänkymmenenminuutin lennon aikana ehdin rukoilla ainakin kaksikymmentä kertaa ja toivoa että pääsemme ehjänä perille. Koko lento meni ylösalas pomppiessa, ilmakuopat ja tuulenpuuskat heittelivät konetta kuin märkää rättiä. Rarotongan päällä lentäjä ilmoitti että laskeutuminen pitää tehdä nopeasti koska tuulet ovat niin puuskaisia. Minusta tuntui tämän jälkeen että kone lähti pystysuoraan alaspäin, koska koneen ikkunoista näkyi enää merta. En tiedä missä lentäjä on koulutuksensa saanut, mutta oppi on mennyt perille ja hän sai koneen maahan yhtenä kappaleena. Kun astuin koneesta ulos jouduin pitämään rappusten kaiteesta kiinni, koska kentällä oli niin kova tuuli. Aitutakin kentällä ollut tuuli oli pientä Rarotongan tuulenpuuskiin verrattuna, täällä tuuli lentäjän mukaan yli 50 metriä sekunnissa. Kiitin kaikkia mahdollisia korkeita voimia että olin turvallisesti jalat maassa ja vannoin että lennän jatkossa vähän isommilla koneilla. Jospa ne eivät heiluisi ihan näin paljon.

Perillä hyppäsin turvallisesti bussiin ja lähdin seuraavaan hostelliin. Majoitun nyt toisella puolella saarta kuin ensimmäisellä viikolla joten vielä on yksi uusi paikka tiedossa. Toivottavasti myrsky alkaisi pikkuhiljaa helpottamaan, jotta pääsisin vielä nauttimaan rantalomasta ennen Amerikkaa. Tästä alkaa siis viimeinen viikko reppureissaajan elämää. En halua hukata näitä päiviä vaan aion nauttia kaikesta, eli nuudeleista, tonnikalasta, hyttysmyrkystä, aurinkorasvasta, likaisista vaatteista, märästä pyyhkeestä ja vieterisängystä! Kohta olen palkintoni ansainnut ja pääsen nauttimaan Los Angelesista, mutta sitä ennen pistän kaikki muistot rinkkaani, jotta en ikinä unohda mikä elämys tämä on onkaan!

Tiina

tiistai 22. toukokuuta 2012

Rarotonga, Cook Islands

Nyt on sitten eletty sama päivä kahdesti! Lähdin Aucklandista lauantai-aamuna 12.5. ja saavuin Cookin Saarille edellisenä perjantaina, ts. elin perjantain 11.5. kahdesti päivämäärärajan ylityksen vuoksi. Lentolippua ja hostellia varatessa piti olla tarkkana että kaikki menee oikeille päivämäärille. Rarotongan ja Suomen välinen aikaero on 12 tuntia ja ensimmäistä kertaa matkan aikana olen jäljessä Suomen aikaa. Cookin Saaret sijaitsevat Tyynellämerellä Hawaijin alapuolella ja ovat siis aivan toisella puolella maapalloa kuin Suomi. Tämän pidemmälle ei tällä pallolla pääse, joten jos ei tämä etäisyys vielä riitä, niin seuraavaksi on lähdettävä kuuhun.
Majoituin jälleen kerran reppureissaajien hostelliin. Viiden hengen huoneessa majailee minun lisäksi neljä miestä. Jostain syystä minulle on matkana aikana sattunut melkein aina kerrossängyn yläpeti, ja tälläkin kertaa sain kömpiä huoneen ainoaan yläsänkyyn. Hostelleissa on pääsääntöisesti nuorta väkeä, mutta tänne on majoittunut ihan kaikenlaista sakkia. On perheitä, pariskuntia ja nahistelevat vanhukset. Amerikkalainen Mary, 69v., ja uusiseelantilainen Murray, 67v., reissaavat molemmat itsekseen mutta ovat jo useampana vuonna sattuneet tänne samaan aikaan. Taidan olla onnekas kun osuin näiden ihmisten kanssa samalle viikolle, tuntuu siltä että Mary ja Murray ovat kuin isovanhemmat joiden luona kaikki muut ovat kylässä. Aamuisin Mary lähtee keräämään hedelmiä tien varresta. Kun ajotieltä poikkeaa ensimmäisen pensasrivin taakse, voi löytää notkuvia hedelmäpuita. On passionhedelmiä, limejä, appelsiineja, banaaneja, guavaa, avokadoa ja tähtihedelmiä. Mary kantaa näitä joka aamu kassikaupalla yhteisen keittiön pöydälle ja sadosta riittää jokaiselle niin paljon kuin jaksaa syödä. Lounasaikaan Murray puolestaan huutaa keittiöstä että tonnikalasalaatti on valmis. Tässä vaiheessa minä ryntään kipponi kanssa jonon jatkoksi, Murrayn tuore raakakalasalaatti on suussasulavaa. Onneksi sain reseptin talteen :) Illalla keittiöstä tulee mieletön tuoksu, kun Murray valmistaa currya koko porukalle. Isosta kattilasta riittää kaikille reissaajille ja Murray hyrisee tyytyväisenä kun hänen ei tarvitse katsoa kun nuoriso syö pelkkää nuudelia. Yöpyminen tässä hostellissa maksaa 13 euroa yöltä ja rahalla saa siis sängyn, uima-altaan aurinkotuoleilla, jättikeittiön jossa Mary ja Murray pitävät huolen ettei kenellekään jää nälkä sekä ison yhteisen olohuoneen telkkarilla ja biljardipöydällä. Tähän päälle kun lisätään vielä se että hostelli on rakennettu palmujen alle hiekkarannalle aivan meren rantaan, voisin sanoa että nyt olen oikessa paikassa. Ensimmäisen illan auringonlasku sinetöi fiiliksen - olen löytänyt jotain ainutlaatuista!
Sunnuntaina lähdimme perinteisesti porukalla kirkkoon. Vaikka olen käynyt sunnuntaimessuissa jo monella saarella, joka kerta tapahtuma on erilainen. Tällä kertaa messu sattui äitienpäivälle, ja niinpä pääovella jaettiin kukkia kaikille äideille. Messu oli puoliksi englanniksi ja puoliksi maorin kielellä. Ohjelmaan kuului myös paikallisten lasten tervehdyksiä omille äideilleen. Lapset olivat suorastaan herttaisia ja tässä kohtaa tuli ikävä omaa äitiä. En ollut päässyt edes soittamaan omalle äidille, koska puhelimeni on täysin mykkä. Päästin kirkossa oikein kunnon itkut ja toivoin sormet ristissä että näen oman äidin pian, että pääsen itse kertomaan hänelle kuinka tärkeä hän on. Kirkon jälkeen kaikki osallistujat ohjattiin pihan perälle isoon kahvilatilaan. Pöydille oli kerätty notkuva buffet-lounas josta riitti kaikille. Kirkko tarjoaa tämän herkun messukävijöille joka viikko ja buffet saadaan kasaan kun kaikki paikalliset osallistujat tuovat jotain mukanaan. Tarjolla oli mm. kaikki mahdolliset eksoottiset hedelmät joita saattoi kuvitella, kalaa, voileipiä ja sekä suolaisia että makeita kakkuja. Mahat täynnä lähdimme takaisin hostellin ja matkalla keräsimme taas Maryn kanssa kassillisen hedelmiä.
Päivät ovat menneet auringossa laiskotellessa. Olen kuluttanut aurinkotuoleja niin paljon että toiseen jalkaan on jäänyt pysyvä jälki tuolin raudoista... Päivisin ei tarvitse paljon tehdä, suurin ohjelmanumero on kookospähkinän rikkominen. Kanadalainen huonekaverini hakkaa pähkinöitä rannalla joka päivä ja aina kun pähkinä halkeaa, hän on onnesta soikea. Onhan tämä aika erilaista arkea :) Hostelli sijaitsee puolen tunnin bussimatkan päässä kaupungista ja parina päivänä olen käynyt siellä hoitamassa asioita. Kuulostaa kauhean viralliselta, mutta täällä asioiden hoito on pääasiassa kaupassakäyntiä ja jatkolentojen yms. varaamista netissä. Jatkolennoista puheen ollen, paluulippu Helsinkiin on nyt varattu! Ajatus kotiinpaluusta tuntuu tosi hyvältä mutta myös jännittää. Onneksi tätä ei tarvitse miettiä vielä tämän pidemmälle - sillä kotimatka alkaa vasta heinäkuussa :) Nettikiskan lisäksi kaupungilta voi hankkia ne pakolliset matkamuistot. Postikorttien lisäksi mukaan tarttui yksi jos toinenkin matkamuisto. Cookin Saaret sattuvat myöntämään turisteille kuvallisia ajokortteja ja niinpä piipahdin poliisiasemalla kuvattavana. Nyt lompakossa komeilee tuore ajokortti! En usko että käytän tätä ikinä, mutta kortti oli pakko saada koska onhan Cookin Saarten ajokortti aika siisti juttu :) Vielä oli yksi paikka johon piti päästä. Vaarini on innokas postimerkkeilijä ja kaupungista löytyy filatelistien toimisto. Sain vahingossa selville että Cookin Saarten postimerkit ovat varsin arvostettuja keräilijöiden keskuudessa ja niinpä kävin toimistossa vierailulla. Vaari jos luet tätä, niin sinulle on tuliaisia!
Torstai-iltana lähdimme porukalla kaupunkiin illallisshowta katsomaan. Ruokalautaselta löytyi tällä kertaa kanaa, taroa, raakaa tonnikalaa, perunakakkuja, banaanivanukasta, jättikatkarapuja, pinaattimuhennosta ja hedelmiä. Illallisen päätteeksi ihastelimme paikallisten tanssi- ja laulutaitoja. Cookin Saarten viralliset tanssimestarit oli kruunattu edellisellä viikolla ja niinpä tuoreet mestarit kiipesivät lavalle muiden tanssijoiden mukana. Vaikka olin jo nähnyt monta vastaavanlaista showta, tämä oli jälleen erilainen. Tanssijoiden puvut olivat todella upeita. Naisilla oli kookosbikineitä ja miehillä sulkahameita. Tällä kertaa mukana oli myös 5-7 vuotiaita tyttöjä, jotka todella osasivat tanssinsa. Uskomatonta kuinka pitkiä koreografioita nämä nuoret tytöt muistivat! Joka kerta showssa on kohta jolloin tanssijat tulevat hakemaan yleisöä lavalle. Surkea arpaonneni ei ole ikinä tuonut minulle voittoa missään kilpailussa, mutta tällä kertaa vedin pisimmän tikun. Cookin Saarten mestari tuli hakemaan minut lavalle eikä tästä tietenkään voinut kieltäytyä. Lavalla oli ainakin 10 turistia lisäkseni ja kaikkia tanssitettiin vuorollaan. Minä odotin kuuliaisesti vuoroani ja lopulta seisoin lavalla itsekseni tanssimestarini kanssa. Eipä siinä muu auttanut kun heilua niin paljon kuin vyötäröstä lähti ja jotenkin epätoivoisesti yrittää pysyä rytmissä. Asiaa ei helpottanut se että vieressä tanssi öljytty mies joka oli pukeutunut sulkiin... Onneksi kappale ei kestänyt kuin lyhyen ikuisuuden ja pääsin takaisin tuolilleni. Kavereillani oli hauskaa ja naurunsa lomassa he onnistuivat nappaamaan kamerani täyteen kuvia. Kiitos heidän, nyt minulla on liuta uusia matkamuistoja joille voin tosissani nauraa :)
Perjantai-iltana söimme vielä kerran porukalla Murrayn valmistaman aterian. Lauantaina suurin osa kavereista lähtee joko kotiin tai jatkaa muihin maihin. Minä olen varanut itselleni viikon reissun Aitutakin saarelle. Saari sijaitsee vajaan tunnin lentomatkan päässä Rarotongan pääsaarelta ja sitä ympäröi maailman kuuluisin laguuni. Jälleen kerran täältä löytyy myös Selviytyjien rantoja, joten ainakin niitä pitää päästä katsomaan. Lauantai-aamuna pakkasin siis rinkan, hyvästelin muut ja lähdin lentokentälle. Seuraavat kuulumiset ihan oikeasti "keskeltä ei mitään".
Tiina

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Fiji


Joku kysyi minulta vähän aikaa sitten, että mistä keksin nämä maat johon matkustan. Totuus on että, melkein kaikki ovat sellaisia joista en kauheasti tiennyt ja halusin tutustua niihin. Fiji ei tee poikkeusta, tiesin vain että tänne tehdään paljon häämatkoja. Nyt kun Fiji on nähty, olen melko varma että tämä oli yksi köyhimmistä maista joissa olen toistaiseksi käynyt. Minulle tuli täydellisenä yllätyksenä että Fiji lasketaan kehitysmaiden joukkoon. Koska en yöpynyt häämatkalaisten viiden tähden resorteissa, uskallan sanoa että näin mitä todellinen Fiji pitää sisällään.

Tapasin aikaisemmin Uudessa-Seelannissa muutaman suomalaisen reissaajan ja yksi heistä oli vinkannut minulle mielenkiintoisesta yöpymispaikasta. Löysin siis itseni Fijiläisestä kylästä, majoituin siellä paikalliseen perheeseen. Perhe on majoittanut sohvasurffaajia jo muutaman vuoden ajan ja pikaisesti laskettuna heidän luonaan oli yöpynyt yli 50 eri kansallisuutta. Sain yöpyä perheessä ilmaiseksi, he tarjosivat minulle myös ruuan kahdesti päivässä. Kokemukseni mukaan tämä perhe kuuluu ns. hyväosaisten joukkoon, ihan jo senkin puolesta että voivat tällaista tarjota. Toisekseen he asuvat omassa talossaan, eivät siis ole vuokralla. Nähtyäni muutaman paikallisen asumuksen, voin sanoa että tämä talo oli hieno paikallisella mittapuulla. Täältä löytyi sähköt, juomakelpoinen hanavesi, puutarhaletkusuihku ja sisävessa. Minut otettiin erittäin lämpimästi vastaan ja olin kuin yksi perheenjäsenistä.

Heti ensimmäisenä iltana perhe järjesti kava-seremonian minua varten. Kava tehdään liottamalla vaka-juurta juomaveteen. Lopputuloksena kookoksen kuoresta tehdystä kupista juodaan kuravettä muistuttavaa lientä, joka maistuukin vähän kuravedeltä ja puuduttaa mennessään kielen ja kurkun. Kavaa hörppiessä soitetaan kitaraa ja lauletaan yhteislauluja. Vieraan odotetaan myös kertovan itsestään ja niin minuakin pyydettiin kertomaan koko elämäntarinani. Ilta voi helposti jatkua puolen yön yli ja meidänkin illanvietto venyi pitkälle yöhön. Mitä lie litkua olikaan, mutta jo parin mukin jälkeen seuraavana yönä nukutti tosi hyvin J

Perheen äiti on töissä viereisessä kaupungissa matkatoimistossa, jossa hän varaa turisteille saariretkiä. Hänen avullaan sain järjestettyä itselleni 6 yön saarihyppelyn, sillä monet tulevat Fijille juuri saarten vuoksi. Pääkaupunkisaaren välittömässä läheisyydessä on kymmeniä pieniä saaria, joita ympäröivät laguunit ja koralliriutat. Australiaan verrattuna riutat olivat mielestäni huonossa kunnossa. Täällä on toisinaan käytetty kyseenalaisia kalastusmetodeja ja riuttoja on räjäytelty, jotta kalat saataisiin houkuteltua ulos piiloistaan. Samalla arvokasta riuttaa on tuhoutunut ja riutan uusiutuminen voi kestää jopa satoja vuosia. Minä aloitin saarikierroksen pidemmältä ja matkustin lautalla yli 5 tuntia ensimmäiseen pysähdyspaikkaan. Perille päästyäni huomasin että kukaan ei ollut minua vastassa ja sainkin odotella noutajia pari tuntia. Jälkikäteen sain kuulla että hostellin vene oli hajonnut aikaisemmin päivällä ja että korjaus oli kestänyt odotettua pidempään. Koska minulle ei tietenkään voitu ilmoittaa asiasta mitenkään, odottelin yksinäni autiolla saarella, josko joku tulisi keräämään minut mukaansa. Tässä tuli vähän yksinäinen olo ja ehdin jo miettiä kuinka pitkä uintimatka seuraavalle saarelle on, jos kukaan ei tule minua hakemaan. Kyyti saapui lopulta ja pääsin perille. Tarkoitukseni oli viettää ensimmäisessä paikassa kaksi yötä, mutta ensimmäisen yön jälkeen mitta tuli täyteen ja järjestin itselleni kuljetuksen muualle. Saarihyppelyyn kuuluu kaikki majoitukset, kuljetukset ja ruuat, mutta täällä ei toiminut mikään. Hostellista puuttui sähköt, puhdas vesi ja lopulta vessakin hajosi. Korkean vuoroveden vuoksi hiekkarantaa ei ollut, vaan vesi ylsi bungalowin rappusille saakka. Sängyn päälle viritetyssä hyttysverkossa oli kissan kokoisia reikiä, joten aamulla olin aivan pilkullinen kaikista hyttysenpuremista. Kaiken lisäksi olin hostellin ainoa vieras, joten ei minulla ollut edes seuraa. Olisin leikkinyt pienen koiranpennun kanssa, mutta silläkin oli niin paljon kirppuja, etten uskaltanut. Päätin siis lähteä viereiselle saarelle yhdeksi yöksi ja olen jälkikäteen tosi tyytyväinen että lähdin. Toinen paikka oli täynnä reppureissaajia ja tunnelma sen mukainen. Täällä järjestettiin aktiivisesti ohjelmaa ja homma toimi niin kuin pitääkin. Lyhyen vierailun aikana ehdin mm. osallistua fijiläiseen tanssikilpailuun paikallisen partnerin kanssa. Ei voitettu, mutta oli älyttömän hauskaa!

Yhden yön jälkeen lähdin lautalla seuraavaan kohteeseen. Perillä odotti pieni ja viihtyisä perheen pitämä hostelli. Vieraita oli yhteensä 6, mutta vähäinen pääluku ei menoa haitannut. Minulle järjestettiin jopa yksityinen kokkikurssi, koska kyselin paljon paikallisesta ruuanlaitosta. Lounaaksi sain lopulta itse valmistamani kalan kookosmaidossa, nam! Seuraavana päivänä teimme ruokaa koko porukalla ja lopputuloksena kaikki söivät barrakudaa lime-merivesiliemellä. Enpä ole ennen merivettä juonut, mutta näköjään senkin voi maustaa jonka jälkeen se on erittäin herkullista J Täytyy varmaan kokeilla tätäkin reseptiä kunhan pääsen kotiin ja lähden saarimökille merelle. Saarelta jäi matkamuistoksi itse tehty simpukoista punottu rannerengas.

Viimeiset kaksi yötä vietin jo lähellä pääsaarta ja kotia. Selvästi aikaisempia isomman hostellin majoitustilassa oli kerrossängyt yli neljällekymmenelle reissaajalle ja minä sain ohjeet nukkua punkassa nro D 46 J Pari päivää meni rannalla maatessa ja auringosta nauttiessa. Tutustuin täällä myös tosi mukavaan saksalaistyttöön, jonka kanssa meillä oli yllättävän paljon yhteistä. Toivottavasti tapaan hänet vielä joskus uudestaan!

Saarihyppely oli kiva kokemus. Viikonmittainen reissu ei ollut halpa, mutta mielestäni sen arvoinen. Fiji on jo niin kaukana kotoa, että jos tänne asti pääsee, niin saarikierros kannattaa kyllä tehdä. Saaristo on todella kaunis ja maisemat upeita. Joka puolella on turkoosin kirkasta merta ja pieniä hiekkaisia saaria on siellä täällä. Hostellit eivät ole korkeatasoisia vaan sopivat mielestäni paremmin reppureissaajille. Häämatkailijat eivät perinteisesti tule näihin hostelleihin, heille on kuulemma ihan oma honeymoon-saarensa. Uskon kuitenkin että tällä saarikierroksella opin paikallisesta kulttuurista paljon enemmän kuin yöpymällä viiden tähden hotellissa yksityisellä saarella. Pienet saaret toivottavat sinut tervetulleeksi. Jos ja kun vene on ehjä, joku laulaa kitaran kanssa rannalla ja tulee sinua vastaan. Kun lähdet, saat kaulaasi kukkaseppeleen ja koko hostellin henkilökunta halaa sinut matkaan. Luin kaikissa paikoissa vieraskirjoja ja lähes kaikki kommentit olivat ylistäviä, tuntui siltä että täällä ovat viihtyneet muutkin.

Palasin vielä yhdeksi yöksi takaisin kylään. Perillä odotti tuttuja kasvoja. Yllätyin kun kaksi muuta suomalaista Uuden-Seelannin tuttua istuskeli pihan perällä! He olivat juuri saapuneet Fijille ja olivat majoittuneet samaan perheeseen. Höpötimme koko illan siitä mitä kukakin on tehnyt ja mihin tästä seuraavaksi. Jos äitin ja Hennan näkemistä ei lasketa, niin olen tavannut suomalaisia koko matkan aikana vain kaksi kertaa, joten oli taas kiva puhua omalla kielellä pitkästä aikaa J

Fijistä jäi mieleen erityisesti tämä paikallinen perhe joka otti minut kotiinsa asumaan. Sain herkutella paikallisella ruualla ja minusta pidettiin varsin hyvää huolta. Leikin perheen 3-vuotiaan tytön kanssa, tutustuin kylän arkeen, tapasin muita kyläläisiä ja kuulin heidän tarinoitaan. Opin jälleen kerran arvostamaan kaikkea mitä minulla on ja mihin minulla on mahdollisuudet. Seuraavaksi matka jatkuu Cookin Saarille Rarotongalle ja Aitutakille. Nämä saaret olen bongannut Selvitytyjät-ohjelmasta ja perillä pitäisi olla paratiisi! Lennon aikana ylitän päivämäärärajan ensimmäistä kertaa eläissäni ja tämä tuntuu ihan huippuhienolta saavutukselta! Olen matkan alusta alkaen pitänyt tätä lentoa sinä etappina jolloin olen mennyt maailman ympäri. Eihän tällä lennolla vielä kotiin pääse, mutta melkein.

Tiina

tiistai 8. toukokuuta 2012

Samoa

Tongan jälkeen toivoin löytäväni jotain erilaista ja sitä todella sainkin! Heti kentälle saavuttuani huomasin että täällä on eri meininki - ihmiset kävelevätkin nopeammin kuin Tongalla! Kaikki ovat iloisia, hymyilevät ystävällisesti ja moni tuli kysymään tarvitsenko apua minkään asian kanssa. Lentokentillä tapaa usein tyrkyttäviä taksikuskeja tai yli-innokkaita turistioppaita, mutta täällä koin että ihmiset halusivat vilpittömästi auttaa minua.
En oikeastaan tiennyt Samoasta etukäteen paljon. Sen tiesin että maa hyppäsi yhden päivän yli, muistaakseni viime vuoden lopulla. Samoa sijaitsi aikaisemmin päivämäärärajan toisella puolella, mutta vaihtoi siis rajan toiselle puolelle, pysyäkseen paremmin Tyynenmeren bisneselämässä kiinni. Kaupankäynti oli aikaisemmin kovin hankalaa, sillä maa oli käytännössä aina päivän jäljessä naapurivaltioitaan. Nyt täällä hyristään onnesta, kun bisnekset sujuvat helpommin. Ja on Samoalla vaihdettu muitakin asioita. Pari vuotta sitten valtionjohto asetti saaren päätielle töyssyjä, koska tie oli niin hyvässä kunnossa että ihmiset kaahasivat. Töyssyt eivät tuoneet toivottua lopputulosta (töyssyistä ajetaan ihan yhtä lujaa), joten koko liikenne vaihdettiin vasemmanpuoleiseksi. Tämä siitä syystä että liikenneonnettomuustilastot olivat niin surullista luettavaa, että maan johto päätti siis kääntää liikenteen toisinpäin. Toiveena oli tietysti se että kuljettajat keskittyisivät enemmän ajamiseen. Temppu on toiminut ja nyt täällä on huomattavasti paremmat tilastot onnettomuuksien suhteen! Myöhemmin valtionjohto perusteli vaihtoa myös sillä että Uusi-Seelanti ja Australia ajavat kanssa vasemmalla puolella, joten jos ja kun samoalaiset menevät näihin maihin, he osaavat paremmin ajaa vieraassa ympäristössä! Kätevää.
Heti ensimmäisenä iltana lähdin isoon hotelliin katsomaan paikallista illallisshowta. Fiafia:ssa tanssi ja lauloi melkein parikymmentä hotellin omaa työntekijää, sekä naisia että miehiä. Musiikki oli mukaansatempaavan letkeää ja lavalle kapusi illan aikana monta turistiakin. Show päättyi siihen kun tanssijat sytyttivät uima-altaan reunat tuleen ja tanssivat tulen seassa. Tämä oli kyllä näkemisen arvoinen esitys, etenkin kun kaikki tehtiin kirkkaan tähtitaivaan alla. Itse illallinen oli shown jälkeen. Samoalaisesta buffet-pöydästä löytyi vaikka mitä herkkuja. Moni oli minulle jo tuttuja herkkuja, mutta lautaselle löytyi paljon uutuuksiakin. Tällä kertaa tuli kokeiltua tarolehtimuhennosta kookoskermalla sekä merisiiliä. Taro muistutti paljolti pinaattimuhennosta, merisiili puolestaan oli vähän kuin suolaista limaa :) Lähdin illalliselta täydellä vatsalla. Ryhdyin tilaamaan taksia hotellin pääovelta kun huomasin että hotellin työntekijä oli kovin tutun näköinen. Hetken mietin ja hoksasin sitten että mies oli ollut hetkeä aikaisemmin öljyttynä lavalla tanssimassa. Vielä lyhyemmän hetken jälkeen huomasin istuvani taksissa ja tajusin sopineeni itselleni treffit parin päivän päähän. Tulennielijä oli kysynyt minulta lähdenkö häneen "kyläänsä" ja tämä kuulosti niin eksoottiselta että olin vastannut kyllä :)
Seuraavana aamuna oli aikainen herätys, koska lähdin naapurisaarelle päiväretkelle. Saari on pääsaarta paljon isompi, mutta täällä asuu huomattavasti vähemmän ihmisiä kuin pienemmällä pääkaupunkisaarella. Paikallisten talot ovat kauniita ja ne on usein maalattu erittäin värikkäiksi. Kaikilla on kai omat erikoisuutensa ja Samoalla erikoista on se että kuolleet haudataan etupihalle! Täällä ei ole erillisiä hautausmaita, vaan edesmenneet sukulaiset kuopataan paraatipaikalle kukkapenkkien sekaan. Retkioppaamme kertoi että tapa ei ole hirveän vanha. Aikaisemmin kuolleet laitettiin kanoottiin ja vene työnnettiin merelle auringonlaskuun, mutta nyt tätä tapaa ei enää käytetä ja niinpä kuolleille piti keksiä uusi paikka. Hautausmaa ei kai käynyt kellään mielessä ja nyt siis etupihoilla komeilee koristeellisia hautakumpuja. Sanomattakin on selvää että "tärkeille" kuolleille (mm. kyläpäällikkö tai kylän vanhin) rakennetaan omat pienet katokset tai mökit. Jotkut hautamökeistä muistuttivat erehdyttävästi suomalaisten lasten leikkimökkejä...
Päivän ohjelmassa oli siis saaren maisemia, mutta myös mm. kilpikonnien kanssa uimista. Saarelta löytyy kilpikonnien "kuntoutuskeskus", jossa hoidetaan esim. kalastajien verkkoihin tarttuneita tai muuten loukkaantuneita konnia. Jättimäiset, reilusti pesuvadin kokoiset,  kilpparit viihtyvät hoitolassaan niin hyvin että vaikka heillä on vapaa pääsy takaisin merelle, he palaavat aina takaisin. Tästä on ajan myötä syntynyt turisteja kiinnostava paikka ja niinpä minäkin löysin itseni altaasta kilpikonnien seasta. Uimisen lomassa oppaamme piti meille kookospähkinäoppitunnin. Ensin hän haki pähkinän puusta (=kiipesi paljain jaloin palmun latvaan) ja halkaisi pähkinän yhdellä kopautuksella. Pähkinässä on pienen pieni heikompi kohta ja kun tietää missä se on, pähkinän saa helposti halki. Kookoksen sisältämä neste kaadettiin mukiin ja siitä riitti hyvin maistiaiseksi koko ryhmällemme. Seuraavaksi opas rapsutteli kookoksen hedelmälihan kulhoon ja valmisti tästä kookoskerman. Tämä oli todellista luomua, ilman mitään lisäaineita. Kaikki välineet joita opas käytti olivat niin yksinkertaisia, että taidan hommata itselleni samanlaiset kunhan pääsen kotiin. Pakko päästä kokeilemaan onnistunko oppaan ohjeilla. Nyt ei enää tarvitse muuta kuin löytää oikeanlaisia pähkinöitä kotoa! Jos en ihan väärin muista niin Tiksin Prismassa olen nähnyt kookoksia, joten suuntaan sinne löytöretkelle!
Päivän aikana sain kuulla oppaaltamme kaamean tositarinan. Olin aikaisemmin huomannut että hänellä on vyötäröstä polviin yltävä kokovartalotatuointi ja tiesin että tatuointiperinne on alunperin lähtöisin Polynesiasta. Tatuointi suoritetaan aivan eri tavalla kuin tämän päivän tatuoinnit ja tarina oli oikeasti aivan karmeaa kuuneltavaa. Rituaali muistuttaa enemmän kidutusta kuin mitään muuta. Prosessi kestää viikkoja ja tänä aikana on hyvin tavallista pyörtyillä päivittäin. Jotkut eivät kestä prosessia loppuun saakka, vaan tekevät itsemurhan jotta pääsevät tuskistaan. Tatuointia ei voi jättää kesken, koska keskeneräinen tatuointi langettaa kylän ylle kirouksen ja häpäisee koko suvun. Koska tämä on pahinta mitä perheelleen voi aiheuttaa, moni päättää päivänsä ennemmin kuin saattaa läheisensä harmilliseen asemaan.
Seuraavana päivänä järjestelin taas asioita ja varasin itselleni rantamajoituksen pariksi yöksi. Ennen lähtöä oli vielä kuitenkin treffit! Herra nimeltä Two (kaksi) tuli hakemaan minua hostellilta ja lähdimme matkaan. Kuvittelin että olimme menossa hänen kyläänsä, kuten hän oli sanonut, mutta päädyimmekin paikallisten suosimaan yökerhoon. Baari oli rakennettu vanhaan latoon ja heinät heitetty sivuun. Sisällä oli metritolkulla koristeellisia jouluvaloja, jotka roikkuivat katosta iloisesti vilkkuen. Paikalla oli myös samoalainen bändi, joka soitti paikallista musiikkia. Pöydissä ei istunut ketään vaan kaikki olivat tanssilattialla. Meno oli vähintäänkin erilaista mitä Suomessa näkee! Olin kysynyt etukäteen hostellini respasta, mitä voin odottaa treffeiltä. Respan nainen sanoi minulle ettei minun pidä yllättyä jos deittini rakastuu minuun illan aikana. Illan kaava oli lopulta yksinkertainen. Lyhyessä ajassa deittini hörppi itsensä sellaiseen humalaan että hän ei enää pysynyt pystyssä... Tuntia myöhemmin hän yritti humalaltaan katsoa minua syvälle silmiin ja kertoi rakastavansa minua sekä toivoi että menisin hänen kanssaan naimisiin. Voisi kai sanoa että treffit olivat onnistuneet - hurmasin deitin parissa tunnissa! Päätin kuitenkin lähteä takaisin hostelliini nukkumaan. Hra. Two sammui lopulta taksiin :)
Aamulla oli lähtö kohti uusia rantoja. Olin palkannut itselleni kuskin, joka tuli minua hakemaan. Ajelimme ympäri saarta ja matkalle sattui jälleen upeita maisemia mm. sademetsää, vesiputouksia ja paikallisia pikkukyliä. Pysähdyimme myös aivan huikean upealla uimapaikalla. Lähelle merenrantaa on muodostunut erikoinen luonnonvoimien muokkaama syvä kuilu. En oikein osaa kuvailla millaisesta paikasta on kyse, kuvat kertovat enemmän. Kyseessä on valtavan syvä ja leveä reikä kalliossa, jonka pohjalla virtaa merivesi ja jonne voi siis mennä uimaan. Rotkon reunalle on rakennettu 20 metriä pitkät tikapuut, joita pitkin kuiluun voi laskeutua. Alhaalla vesi on kristallinkirkasta ja hämmästyttävän lämmintä. Enpä ole tällaista ennen nähnyt, paikka on ehdottomasti yksi upeimpia luonnonmaisemia joita olen matkan aikana nähnyt :)
Pääsimme lopulta perille rannoille. Minulle oli varattu oma "fale" rantahiekalta. Fale on paikallisten versio majasta. Mökin kehikko rakennetaan kookospalmun rungoista. Kiinteitä seiniä ei ole, vaan seinien tilalla on palmunlehdistä punotut verhot, jotka voi halutessaan laskea alas. Jos verhot pitää ylhäällä, niin fale muistuttaa enemmän katosta kuin mökkiä. Lattia on usein tehty vanerista ja sänky on pelkkä patja. Patjan yläpuolelle on viritetty hyttysverkko, jonka alla voi nukkua kuin prinsessa :) Minulla oli samanlainen maja myös kaupungissa, joten tiesin jo miten homma toimii. Sitä en tosin osannut arvata että juuri seuraavana yönä saaren yli meni sellainen ukkosmyrsky että en paljon nukkunut falessani. Ranta jossa yövyin, oli samainen ranta jonka yli pyyhkäisi valtava tsunami kaksi vuotta sitten. Täällä oli kuollut lähes kaksi sataa ihmistä, mukana myös ensimmäistä häämatkayötään viettävä turistipariskunta. Koska olin kuullut tarinat, olin ihan varma että seuraava tsunami sattuu juuri minun kohdalle. Olin hereillä melkein koko yön ja toivoin ettei tuuli lennätä majaani taivaan tuuliin. Suomalainen ukkonen ei ole mitään verrattuna Tyynenmeren trooppiseen myrskyyn!
Kuin edellisen yön teemaan sopivana, lähdin aamulla metsästämään tv:stä tutun suosikkisarjani, Selviytyjien hiekkarantaa. Samoalla on kuvattu kaksikin Selviytyjien kautta ja koska en voi itse päästä ohjelmaan kilpailemaan, halusin kuitenkin nähdä rannat ja päästä samalle hiekalle kuin amerikkalaiset tositv-tähdet. Rannat löytyivät helposti, mutta pettymysekseni joku IDIOOTTI oli juuri edellisellä viikolla päättänyt hävittää alkuperäiset Selviytyjä-kyltit ja niinpä rannoilla ei ollut mitään sen kummallisempaa nähtävää. Harmitti ihan hirveästi sillä oli odottanut että saan vihdoin kuvia aidosta Selviytyjä-meiningistä. Rannat olivat kuitenkin upeita, joten ei päivä hukkaan mennyt ja voin nyt sanoa että olen viettänyt päivän Selviytyjien rantahiekkaa varpaiden välissä! Se täytyy todeta että olin toisaalta hirveän iloinen kun näin että rannat oli jätetty alkuperäiseen rauhaansa. Tuotanto oli putsannut rannat eikä mitään roskia tms. oltu jätettu paikallisten päänvaivaksi. Myöhemmin samana iltana sain loistavan päähänpiston ja lyhyen nettisurffauksen jälkeen löysin hakemani. Nyt odotan jännityksellä lunastaako Amazon.com lupauksensa ja toimittaa minulle pienen pienen paketin. Jos tämä onnistuu, niin paketin pitäisi odottaa minua Amerikan kodissa. Tämä selviää neljän viikon kuluttua, en malta odottaa!!!!
Samoa on nyt nähty. Saariryhmä osoittautui todella upeaksi paikaksi, olen tosi iloinen että tulin tänne. Täällä on paljon kauniita maisemia ja yhtä paljon alkuperäisiä Polyneisialaisia erikoisuuksia. Yksi erikoisuus joka jäi mieleen oli paikallisten herkkuvälipala. Teiden varsilla myydään kummallisen näköistä ruskeaa limaa cokispulloissa. Pullosta voi kulauttaa suuhunsa merikurkun sisukset! Tämä herkku on kuulemma ollut telkkarissakin. Ohjelma nimeltään Man vs. Food kokeilee erikoisia ruokia ympäri maailman ja on rankannut samoalaisen "guts of seacucumber" -herkun sijalle kolme, kaikken kamalimpien ruokien listalla. Vaikka herkkua olisikin saanut tosi edulliseen hintaan, päätin jättää välipalat väliin. Pelkkä hajukin sai silmät vuotamaan...
Jälleen kerran sata kokemusta rikkaampana, lennän seuraavaan maahan. Fijin tilanne on nyt parempi kuin pari viikkoa sitten ja tulvista on päästy eroon. Lähden siis katsomaan miltä näyttää saariryhmä, joka houkuttelee mm. häämatkailijoita ympäri maailman. Honeymoon, here I come!
Tiina

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Tonga

Hieman yllättäen löysin itseni Tongalta. Alkuperäisessä suunnitelmassa oli mennä tässä kohtaa Fijille, mutta saarilla on hiljattain tulvinut niin paljon, että mm. tie lentokentälle on poikki. Hätä ei ole tämännäköinen, Tyynellämerellä riittää saaria. Käänsin siis muutaman sivun matkaopasta eteenpäin. Tongalla kerrottiin olevan rento elämänmeno, ei liikaa turistirysiä ja että paikallinen posti on mangopuun jälkeen vasemmalla. Koska teksti oli vähintäänkin kysymyksiäherättävä, paikka oli lähdettävä tarkistamaan! Pakkasimme laukut Aucklandissa ja suuntasin äitin ja Hennan kanssa kohti Tongaa.

Maan yleistä fiilistä voisi kuvailla laiskaksi. Täällä ihmiset kävelevätkin niin hitaasti, että aina ei voi olla ihan varma seisoivatko he paikallaan vai oikeasti menossa johonkin. Yleistä tunnelmaa latistaa se että kaikki ovat pukeutuneet mustaan. Taksikuskimme vahvisti veikkauksemme - täällä surraan kuninkaan kuolemaa. Maassa on kansallinen 100 päivän suruaika. Tämän ajan koko saari on "koristeltu" mustilla ja violeteilla kankailla ja näitä surunauhoja on siis ihan joka puolella. Helteestä huolimatta kaikilla on pitkähihaiset mustat vaatteet. Mielestäni maan suru oli jokseenkin huvittavaa, sillä kaikki tiesivät kuninkaan kuolleen munuaisvaurioon, koska hän joi liikaa. Tämä ei ole sinänsä mikään yllätys, täällä ihmiset juovat todella paljon ja usein. Saimme Tongasta vähän sellaisen käsityksen, ettei täällä ole paljon muuta tekemistä. Ihmisillä on kyllä jonkun verran töitä, mutta pääasiallisesti maa pyörii varoilla, joita ulkomailla asuvat tongalaiset lähettävät entisille kotisaarilleen. Kovin montaa kauppaa emme löytäneet, mutta Western Unionin rahanvälityskioskeja oli joka nurkassa ja näihin oli aina jono. Ahneiksi paikallisia ei voi kuitenkaan syyttää, koska kellään ei tuntunut olevan käsitystä siitä että turistilla saattaisi olla rahaa. Palveluita oli tarjolla erittäin vähän, eikä niitä juurikaan mainostettu missään. Suurin osa kaupoista oli kiinalaisten omistamia, jolloin turistien rahat menivät heille. Muutamat saarikierrosten tarjoajat olivat pääasiassa alunperin muista maista, mm. Saksasta ja Uudesta-Seelannista. Näillä palveluntarjoajilla oli käsitys siitä mikä turistia saattaisi kiinnostaa, joten he osasivat myös pyytää palveluistaan melkoista hintaa.

Löysimme kuitenkin jonkin verran myös paikallisten palveluita ja yritimme keskittyä näihin. Kävimme mm. lounaalla paikallisessa "kanaravintolassa". Käytännössä tämä tarkoitti luukkua pienen talon seinässä ja kahta pöytää autotien vieressä. Luukulta sai kanaa ja lisukkeeksi tuli joko riisiä tai paikallista perunaa nimeltä breadfruit. Ruoka ei maksanut paljon mitään, eikä ollut gourmeeta, mutta saimme vatsamme täyteen. Syömisen jälkeen rupesimme keräämään roskiamme pois, kun samassa pöydässä istunut paikallinen kysyi voisiko hän saada jämämme. Annoimme toisen paketeista hänelle ja hän söi meidän tähteet hyvällä ruokahalulla. Veimme toisen annoksen jämät takaisin luukulle, jolloin luukun vieressä seissyt toinen paikallinen kysyi saisiko hän viedä meidän toiset jämät koiralleen. Kieltämättä erinomaista kierrätystä, mitään ei mennyt hukkaan, mutta naurussa oli pidättelemistä. Enpä ole ennen käynyt "ravintolassa" niin että muut asiakkaat syövät sen mitä lautaselleni jää ja loput viedään naapurin koiralle...

Paikallisen ravintolan lisäksi äiti päätti lähteä kokeilemaan kampaajaa. Lyhyt tukka oli kasvanut liian pitkäksi ja äiti oli sitä mieltä että häntä ei paljon haittaa jos leikkaus menee vähän vinoon. Ensin tukka pestiin kohtalaisen kylmällä vedellä ja tämän jälkeen istuttiin tuoliin leikkausta varten. Kampaaja kyseli mitä hiuksille oikein tehtäisiin. Äiti pyysi että lyhennetään pari senttiä ja pidetään sama malli. Kampaaja ymmärsi hyvin ja kertoi sitten että sopiiko jos hän soittaa pomolleen. Puhelun jälkeen kävi selväksi että kampaaja ei saanutkaan ohjeita leikkausta varten, vaan että itse pomo tulisi paikalle ja leikkaisi tukan. Siinä sitten odoteltiin että pomo saapuisi, kellään ei ollut käsitystä kuinka pikältä pomo mahtaa tulla. Arvelen että odottelimme vartin verran kun tien viereen ajoi auto ja pomo hyppäsi autosta ulos. Hän leikkasi äitin tukan ns. vapaalla kädellä ja taiteilijan näkemyksellä. Tuloksena äitin tukka lyheni korvien päältä ja sivuilta, muttei ollenkaan pään päältä. Leikkauksen jälkeen tukasta olisi helposti saanut hienon irokeesin, jos olisi ottanut geelipurkin esiin. Lysti ei maksnut montaa euroa ja minä ja Henna nauroimme vatsalihakset kipeiksi kun seurasimme touhua.

Pukeutuminen Tongalla aiheutti meille pientä päänvaivaa. Kaupungilla on suotavaa pukeutua kunnioittavasti. Tongalla tämä tarkoittaa sitä että lyhyet shortsit ja hihattomat paidat eivät ole soveliaita. Uikkareilla ei myöskään sovi kulkea julkisesti, vaan bikinit pidetään hotellin alueella. Paikallisia ei tuntunut helle haittaavaan, mutta meille tämä tuotti melkoisia haasteita. Ensinnäkään meillä ei juurikaan ollut mitään kevyitä pitkahihaisia ja toiseksi meillä oli niin kuuma, että pitkien housujen pitäminen oli oikeasti mahdotonta. Hikoilimme sisukkaasti t-paidat päällä ja yritimme vetää shortsien puntteja vähän alaspäin. Vaatetuksesta huolimatta olisimme mielellämme viettäneet muutaman tunnin kaupungilla. Kävelimme ensitöiksemme sataman turisti-infoon hakemaan lisätietoja mitä kaupungilla voisi nähdä. Ihmettelimme kovasti kun infosta ei juurikaan löytynyt mitään vinkkejä, mitä voisimme nähdä. Kaivoin esille matkaoppaani, josta kävi hyvin nopeasti selville että olimme jo nähneet kaiken matkalla turisti-infoon. Nähtävyyksiin kuului mm. paikallinen posti, kuninkaan hauta, markkinat sekä supermarket. Näistä "nähtävyyksistä" voisin kertoa seuraavaa. Pääpostin seinässä on iso seinäkello, joka on pysähtynyt viisi vuotta sitten. Kello näyttää kaksikymmentä yli kahdeksan, riippumatta milloin tulet kelloa katsomaan. Ilmeisesti kelloa ei ole vielä ehditty käynnistää uudelleen. Kuninkaan hauta on isolla aukiolla, siten että aukio on aidattu sen reunoilta. Niinpä kunkun hautaa voi käydä katselemassa rauta-aidan välistä kymmenien metrien päästä. Keskellä aukoita on iso kasa kukkia, joka on siis se hauta. Markkinoilla myydään mm. banaaneja, kookospähkinöitä ja paikallisia käsitöitä. Myyjät ovat melkoisen laiskoja, tosin heitä ei voi syyttää ainakaan tyrkyttämisestä. Paikallinen supermarket on käytännössä kuin pieni tukku. Kaupan hyllyiltä löytyi mitä turhempia asioita, kuten ruokosokeria 50 kilon säkeissä, 10 kilon pesupulveripakkauksia sekä amerikkalaisia muropaketteja aivan hävyttömään hintaan. Olisimme mielellämme ostaneet paikallisia hedelmiä ja vihanneksia, mutta näitä ei ollut tarjolla. Viereisestä leipomosta saimme valkoista paahtoleipää ja coca colaa, joten näillä mentiin.

Sunnuntaisin Tongalla on kirjaimellisesti lepopäivä. Sunnuntaisin ei tehdä muuta kuin käydään kirkossa ja syödään. Turisteille ei järjestetä sunnuntaisin juurikaan mitään tekemistä, joten meitäkin kehotettiin lähtemään mukaan kirkkoon jos haluamme jotain tehdä. Matkalaukut käytiin tarkkaan läpi ja löysimme kuin löysimmekin kaikille sopivat vaatteet, kirkkoon kun ei ole asiaa shorteilla. Naisilla on oltava yli polven ylittävä hame ja peitetyt olkapäät. Perillä kirkossa totesimme että uusi kungingas saapuu samaan jumalanpalvelukseen, joten kunnon turisteina valokuvasimme kuninkaallisia pensaan alta, kun poliisisaattue saapui kirkon pihaan. Itse jumalanpalvelus on hyvin samankaltainen kuin suomalainenkin versio, ainoana erona on se että Tongalla kirkossa oikeasti lauletaan. Kirkoista raikaa vahva laulu, joka yltää muutaman korttelin päähän ja laulu on kaunista. Voisin kutsua laulajia jopa enkelikuoroksi, laulua kuunteli oikein mielellään.

Tonga ei ehkä täyttänyt odotuksiamme Tyynenmeren paratiisista, mutta ainakin viikko oli rento! Ohjelmaa ei ollut liikaa, ravintolan listalla ei ollut liian paljon vaihtoehtoja ja sää oli pääasiassa aurinkoinen. Tongasta jää mieleen äärimmäisen ylipainoiset paikalliset ihmiset, jotka laahustavat pitkin kaupunkia kaislahameissaan. Autojen kunto on järkyttävä, en usko että yksikään menopeli menisi läpi suomalaisesta katsastuksesta. Kokeilimme mm. hotellikuljetuksen pakettiautolla, jossa oli etupenkin puolella lattiassa kaksi reikää. Koska minä satuin kiipeämään etupenkille, kuski peitti toisen reiän ruokalautasella, jossa oli vielä puolet hänen lounasspageteistaan. Takapenkillä ei voinut istua kuin tokalla penkkirivillä, koska ensimmäiseltä riviltä puuttui kaikki pehmusteet ja jäljellä oli vain penkin metallikehikko ja vaijerit. Olimme melko varmoja että autolle käy ns. riemukuplat, että auto halkeaa puoliksi ja etuosa ajaa omille teilleen kun auton takaosa jää matkan varrelle tien viereen.

Hyvästelin äitin ja Hennan viimeisenä aamuna ja he lähtivät takaisin kohti Suomea. Melkein neljän viikon yhteinen loma meni tosi nopeasti ja jatkan taas itsekseni eteenpäin. Jäin odottelemaan omaa iltalentoani takaisin Aucklandiin. Viimeisenä kirjoitin hotellimme vieraskirjaan. Luin parin muun matkailijan kertomukset ja huomasin kirjan sivuilta mm. hääparin kehut. Juuri vihitty pariskunta oli viettänyt Tongalla häämatkansa ja kehunut paikan maasta taivaaseen. Ajattelin etten ikinä valitsisi Tongaa omaksi häämatkakohteekseni, mutta jäin kuitenkin miettimään asiaa. Iltaan mennessä olin tullut siihen tulokseen, että jos on riittävän rakastunut toiseen, niin taitaa olla ihan sama missä häämatkansa viettää. Jos saa olla toisen kainalossa ja millään muulla ei ole väliä, niin suosittelen Tongaa lämpimästi. Täällä ei kukaan häiritse!

Tiina

Ps. posti oli mangopuun vieressä, aivan kuten matkaoppaassa sanottiin! Tänne olisi myös saanut omaa postia perille osoitteella Poste Restante, Tonga Post, Tongatapu, Tonga :)

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Rotorua ja Auckland

Laskuvarjohypyn jälkeinen tärinä jatkui pari päivää ja taisin hypätä vielä pari uusintahyppyäkin seuraavina öinä. En voi vieläkään uskoa että todella hyppäsin!!!
Saavuimme maata myöten (vähänkö bussilla-ajo onkin muuten ihanaa!!!) Rotorualle ja perillä meitä odotti melkoinen lemu. Jos hajusta saisi valokuvan, niin niitä olisi useita! Kaupunki on kuuluisa vulkaanisesta maaperästään ja alueelle levittäytyvistä kuumista lähteistä, geysireistä ja myös tuosta mädän kananmunan hajusta. Tarkemmin otettuna pitäisi kai sanoa tuoksu, sillä tuo haju merkitsee oikeastaan pelkkää hyvää. Haju on peräisi rikistä ja on siis todellakin ällö, mutta sen seurauksena täällä voi nauttia monista terveyttäedistävistä kylvyistä. Ennen kuin tutustuimme tähän puoleen Rotoruaa, meillä oli kuitenkin tiedossa vierailu Maori-kylään.

Uuden-Seelannin alkuperäisväestöstä iso osa on maoreja. Kuten Australian aboriginaaleilla, maoreillakin on ollut ahtaat olot sivistyksen levittäytyessä Uuteen-Seelantiin. Sitkeän työn tuloksena monissa Uuden-Seelannin kouluissa on kuitenkin nyt aloitettu uudestaan maori-kielen opiskelu ja ikivanha kulttuuri näyttää pelastuvan. Vaikka alkuperäisiä maorikyliä ei enää juurikaan ole, tai niihin ei ulkopuolisena edes pääse, turisteille on kuitenkin ansiokkaasti rakennettu muutamia kyliä joissa voi vierailla. Lähdimme siis muiden turistien mukana illanviettoon suosittuun maorikylään. Perillä meitä odotti vanhoja perinteitä kunnioittava tervetuloseremonia, jossa jokaisella oli oma roolinsa. Maorit tanssivat tanssejaan ja lopulta esittivät meille "muukalaisille" kutsun saapua sisälle kylään. Metsän siimekseen oli rakennettu useita mökkejä, telttoja, laavuja yms. maorikylään sopivaa rekvisiittaa. Maorit kertoivat kulttuuristaan ja esittelivät erilaisia metsästystapoja, aseita, ikivanhoja tatuointimenetelmiä, vaatteita jne. Päällimmäisenä jäi mieleen se, että maorit olivat koko illan metsässä paljain jaloin vaatteinaan vain eläinten nahkoja, kun me hytisimme vieressä vuorellisissa tuulipuvuissa. Sitkeää porukkaa, en voi muuta sanoa! Ennen illallista saimme nauttia tanssisityksistä ja kertomuksista, jotka ilmentävät maorien kulttuuria mitä parhaiten. Illallisella oli tarjolla perinteistä maoriruokaa. Osa ruuasta oli valmistettu maan alla kuopissa, jossa ruoka oli valmistunut maan lämmöllä. Kuopasta kaivettiin esiin perunoita, porkkanoita ja kanaa. Muuten pitopöydästä löytyi erinomaisia merenherkkuja ja tietenkin lammasta. Ateria oli varsin herkullinen! Illallisen jälkeen turistit kasattiin busseihin ja lähdimme kotimatkalle täydellä vatsalla. Bussimatka osoittautui ihan huippuhauskaksi hetkeksi muiden turistien kanssa. Porukasta löytyi reilut 10 eri kansallisuutta ja kuskin käskystä jokainen esitti bussissa oman maansa lauluja. Kuulimme mm. kiinalaistyttöjen kansallislaulua ja ranskalaisten jaakko kultaa. Vuorollamme lauloimme reippaasti "matkustan ympäri maailmaa" - laulua :) Illan päätteeksi kuski hyvästeli jokaisen perinteiseen maorityyliin nenät vastakkain. Tosi hauska ilta jolle nauran vielä monta kertaa!

Seuraavana aamuna heräsimme ajoissa kylpyyn! Lähdimme hieman kaupungin ulkopuolelle Hell´s Gaten luonnonpuistoon. En nyt enää muista kuka matkailija tämän alueen aikoinaan löysi, mutta joka tapauksessa paikan nimi juontaa siitä että mies luuli saapuneensa helvetin portille. Ja siltä perillä kyllä näyttikin. Maasta nousi savua ilmaan ja ilma haisi rikille. Joka puolella oli kiehuvia lammikoita ja kaiken maailman kuumaa mönjää pulppusi sieltä täältä. Paikalta löytyi myös mutatulivuori, joka purkautuu säännöllisen epäsäännöllisesti ja heittää mutaa ilmoille. Kävelimme koko puiston ympäri ennen kylpyjä ja jälkikäteen huomasin saaneeni tosi hyviä valokuvia, yritän saada ne jotenkin johonkin näkymään!

Ja sitten kylpyyn! Arvatkaa miltä näyttää kun kolme suomalaista änkee itsensä samaan ulkoilmamutakylpyyn ja valelee itsensä täysin harmaaksi? Hauskaahan se oli, ei siitä mihinkään pääse. Muta oli kuumaa ja altaaseen oli mentävä varovasti ettei nahka kärähdä. Kylvyssä ei saa olla enimmilläään kuin 20 minuuttia, sitten on jo terveyssyistä tultava pois. Eikä siellä olisi kyllä kauempaa voinut ollakaan, minulla oli ainakin niin hiki että tuntui siltä että olisi istunut saunassa koko illan. Seuraavaksi nopeasti kylmään suihkuun ettei ala pyörryttämään kun veri on karannut väärään päähän kroppaa. Suihkun jälkeen sulfurialtaaseen takaisin lämpöiseen. Kylpyjen jälkeen olimme kaikki aivan poikki, minä jopa niin väsynyt että nukuin päiväunet... Kylvyillä on useita erilaisia terveyttäedistäviä vaikutuksia ja oppaan mukaan näissä altaissa katoaa kaikki reumasta sydäntautiin saakka. Tiedä sitten pitääkö paikkansa, mutta iho ainakin oli pehmeä seuraavana päivänä :)

Rotorualta suuntasimme viimeiseen kohteeseen, Aucklandiin. Vaikka Wellington onkin Uuden-Seelannin pääkaupunki, se taitaa olla sitä vain hallinnollisesti. Auckland oli paljon suurempi ja selvästi enemmän pääkaupunginomainen. Vietimme kaupungissa yhden iltapäivän ja pääsimme mm. ihailemaan kaupunkia skytowerista, joka on eteläisen pallonpuoliskon korkein yksittäinen ihmisen rakentama näköalatorni. Täältä olisi tietysti myös voinut hypätä alas, mutta jostain syystä hissiajelu ylös ja alas tuntui ihan riittävältä kyydiltä!

Aucklandissa ei paljon muuta tehty kuin pestiin pyykit ja pakattiin kassit seuraavan aamun lentoa varten. Täältä matka jatkuu Tongalle, Tyynenmeren ainoaan kuningaskuntaan. Uusi-Seelanti on nyt paketissa ja lopputulos oli enemmän kuin osasin odottaa. Matkalle mahtui tähän asti huikeimmat luonnonmaisemat. Laskuvarjohyppyä en unohda ikinä, vaikka osa minusta haluaisikin jo unohtaa sen :) Täällä kaikki on extremeä isolla E:llä, joten hurjapäille riittää täällä puuhaa. Rauhallisemmillekin riittää maisemia, vaelluksia, luontoa ja tietysti viiniä. Eniten ehkä yllätti se kuinka vähän Uudella-Seelannilla on mitään omaa ruokakulttuuria. Täällä ihmiset ovat täysin tyytyväisiä kun saavat eteensä annoksen nimeltä fish ´n chips. Lammasta en tainnut lopulta syödä kuin kaksi kertaa, mutta se olikin sitten parasta ruokaa mitä kohdalle osui. Lampaiden ja saksanhirvien elinolot on nyt nähty niin tarkkaan, että kotona voi hyvin laittaa rahansa Uusi-Seelantilaiseen lampaanlihaan, se on varmasti lähtöisin hyvistä olosuhteista ja meidän käsityksemme mukaan aina luomua.

Seuraavat kuulumiset Tongalta :)

Tiina

torstai 19. huhtikuuta 2012

Franz Josef, Kaikoura, Wellington ja Lake Taupo

Queenstownista hyppäsimme taas bussiin ja lähdimme ajamaan eteläsaarta ylöspäin. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Franz Josef. Todella pienen kylän viereen on muodostunut lyhyttäkin lyhyempi pääkatu ja sen varrelle pakolliset palvelut. Kauppa, pari ravintolaa ja sekalainen joukko eri seikkailukokemuksia tarjoavaa putiikkia. Syy miksi kylä on juuri tässä, on varsin selvä, mutkan takana on harvinainen ikijäätikkö. Jäämassa on valunut vuorten väliseen solaan ja on näin helposti nähtävillä vaikkei vuorille lähtisikään. Mekin suuntasimme pikaisesti jäätikön reunalle. Edellinen kesä on ollut täällä yllättävän lämmin ja sen seurauksena jäätikön korkeus on sulanut viimeisen kymmenen kuukauden aikana 55 metriä! Oppaat kertoivatkin että kohta jäätikölle pitää tehdä paljon pidempi patikkamatka, koska etureuna karkaa uhkaavasti pidemmälle solaan. Nyt jäätikön reunalle oli puolen tunnin kävelymatka, joten tämän reissun reippaili ihan mielellään bussimatkan päätteeksi.

Vaikka Suomessa on lunta ja jäätäkin, ikijäätikkö on silti jäänyt näkemättä. Täällä on siis jäätä, oli kesä taikka talvi. Jäätikkö oli todella paksu ja kummallisen kristallin sininen. Hassuinta oli ehkä se, että jäätiköstä näki läpi, aivan kuin jää olisi ollut lasia. Näin myöhemmin illalla kuvia vuoristosta ja jäätiköille muodostuneista järvistä, järvet näyttivät pohjattomilta kun jää oli niin läpinäkyvää. Me emme lähteneet vuorille sen pidemmälle reissulle, mutta monet tekevät täällä mm. helikopterilentoja vuorille. Monessa paikassa jäätiköille ei voi laskeutua, mutta Franz Jozefilla se on mahdollista. Täällä voisi myös kiipeillä jäätiköllä ja jopa yöpyä teltassa jään keskellä. Jäätiköstä oli vaikea saada valokuvia, mittasuhteita on vaikea vangita kameralla. Sulamisesta huolimatta jäätikkö oli valtava ja maisemat jälleen kerran ainutlaatuiset.

Jäätikön jälkeen tiedossa oli luksusta! Olin jo Queenstownissa kuullut muilta reissajilta että Franz Josefilla hostellissamme olisi sauna, joten odotin tätä kuin kuuta nousevaa. Käyn mielelläni saunassa viikoittain ja nyt lämpimät lauteet tuntuivat ihanalta ajatukselta, kun edellisestä saunakerrasta on jo yli 3 kuukautta. Niinpä löysin itseni nopeasti istumasta saunanlauteilta. Seurana oli englantilainen perhe täydet uikkarit päällä. Luonnollisesti he eivät halunneet heittää löylyä, koska silloin tulee hiki... Ajoin perheen aika nopeasti pois jaloistani ja aloin viskomaan vettä kiukaalle. Täytyy sanoa että Uusi-Seelantilainen sauna oli melko hyvä! Jätimme hostelliin kuitenkin yhden vinkin - muovisen mehukannun voisi vaihtaa vesikiuluun ja hommata siihen kauhan, niin veden heittäminen oli helpompaa. Nyt piti mennä mehukannun kanssa kiukaan viereen lorottamaan löylyvettä :)

Seuraavana aamuna bussi oli taas pihassa odottamassa. Tie vei meidät Kaikouraan, Uuden-Seelannin ehdottomaan valasretkikylään. Meidän oli tarkoitus lähteä heti perillä vesille Free Willyä jahtaamaan, mutta sää teki meille tepposet. Bussimatkan aikana alkanut sade ei koskaan loppunut ja Kaikouran rannikkoa ympäröi sellainen sumu, ettei paatilla ollut mitään järkeä lähteä merelle. Ensinnäkin tuuli teki aallokosta malkoisen ja toisekseen sumussa ei olisi nähnyt yhtään mitään. Ja sitä paitsi jos minä olisin valas, niin en olisi kyllä siinä säässä viitsinyt tulla pyrstöäni esittelemäänkään, joten hyväksyin tilanteen, joskin pitkin hampain. Valaat jäi tällä kertaa näkemättä ja sen tilalle tuli leffailta. Hostellin olohuoneeseen viritettiin nopeasti leffastudio ja kaikki asukkaat kerääntyivät karkkeineen sohville ja nojatuoleille. Päivä meni siis löhöillessä ja levätessä. Illalla vääntäydyimme sateeseen juuri sen verran että kävimme illallisella tien toisella puolella.

Aamulla heräsimme auringonpaisteeseen. Nyt valasretki olisi ollut enemmän kuin mahdollinen, mutta meidän aikataulumme vei meitä jo taas eteenpäin. Seuraava etappi oli Wellington, Uuden-Seelannin pääkaupunki. Vietimme kaupungissa vain muutaman iltatunnin ennen nukkumaanmenoa, mutta ehdimme silti mm. paikalliseen museoon. Wellingtonista löytyy Te Papa - niminen museo, joka on maan kansallismuseo. Täällä oli parhaillaan esittely maorikulttuurista sekä Tyynenmeren eläimistöstä. Vaikka valasretki jäikin Kaikourassa tekemättä, täältä löytyi ensiavuksi sinivalaan luuranko sekä aidonkokoinen sydän. Esillä oli myös monia delfiinilajeja ja löytyipä museosta yksi miekkavalaskin. Aito Free Willy saa siis vielä odottaa, nyt oli tyytyminen aidonkokoiseen tekovalaaseen. Maoreista jäi mieleen ihailtavat kädentaidot ja pitkät soutumatkat puunrungoista veistetyillä kanooteilla. Aikoinaan maorit ovat olleet täysin luonnonantimien varassa, ja totta puhuakseni en ole yllättynyt että he ovat pärjänneet. Työkalut, vaatteet, asumukset ja etenkin kanootit olivat todella hienoja ja varsin toimivan oloisia.

Wellingtonista matka jatkui Lake Taupon luokse. Taupo on Uuden-Seelannin suurin järvi. Täällä meille ei ollut tiedossa ihmeellisempää ohjelmaa, mutta vapaa ilta osoittautuikin minun pahimmaksi painajaiseksi. Henna oli jo pari päivää aikaisemmin saanut kuulla että Taupolla on erinomaiset maisemat laskuvarjohyppyjä varten. Uusi-Seelanti on extreme-harrastajan luvattu maa ja Taupo vähintäänkin kuuluisa skydive-paikka. Olimme ehkä olleet Taupolla tunnin verran kun olimme jo menossa hyppypaikalle. Henna oli päättänyt hypätä ja minä tärisin vieressä. En tietenkään ollut itse hyppäämässä, pelkäsin jo riittävästi siskon vuoksi. Olisin hyvin voinut katsoa maasta kun sisko lentää koneesta alas kuin märkä rätti, mutta salaa tiesin että sama hyppy odottaa minua!

Australiassa tapaamistani reissaajista melkein kaikki olivat skydivensa hypänneet ja olin saanut kuulla kunniani aika monta kertaa kun ilmoitin ettei minusta olisi siihen. Ajattelin tuolloin että kun Henna tulee tänne ja jos hän päättää hypätä, niin minä hyppään kanssa! En ollut tätä Hennalle tai äitille tietenkään paljastanut, joten löysin itseni tilanteesta jossa saatoin joko huijata itseäni ja unohtaa koko lupauksen tai kerätä rohkeuteni ja vetää haalarit niskaan. Ja niinhän siinä sitten kävi että puin valjaat päälle ja kapusin pikkukoneeseen. Siinä sitten istuin Hennan kanssa peräkkäin - Henna oli aivan onnesta soikeana ja minä hengitin oksennuspussiin... Kun kone oli vetänyt meidät 15.000 jalan korkeuteen (= n. 4500m) saimme merkin että nyt pitäisi sitten hypätä. En ehtinyt edes kissaa sanoa kun näin että Henna syöksyi tandemparinsa kanssa alas koneen kylkeen auenneesta luukusta! Tässä vaiheessa minulta taisi mennä muisti, koska kaikki on palautunut mieleen vasta jälkikäteen hyppyvideota katsellessa. Todistettavasti minäkin olen tuosta samasta luukusta lentänyt alas!!! Hypystä muistan sen että korvat poksahtelivat, huusin kuin minua olisi teurastettu elävältä, avasin jossain vaiheessa silmäni ja huusin vielä enemmän, ehdin uhkailla tandempariani ainakin muutamalla lauseella koska heitti minut koneesta alas ja lopulta sain sanottua myös että WAU!!! Alhaalla jalat otti maahan turvallisesti ja lysähdin tyytyväisenä takasin maan pinnalle. Adrenaliini ja jännitys purkautui hysteerisenä itkuna, mutta nopeasti naamalle levisi onnellinen hymy - minä todella tein sen! Turha alkaa mulle enää pottuilemaan, kestän mitä vaan koska olen hypännyt lentokoneestakin :)

Hypyn jälkeen kaivoin puhelimen esiin ja soitin iskälle Suomeen. Huusin riemuissani luuriin että "arvaa mitä tehtiin Hennan kanssa, hypättiin just laskuvarjolla neljästä kilometristä!!!" Myöhemmin kuulin että iskä oli ollut lääkärinvastaanotolla ja oli vastannut puhelimeen koska meistä ei ollut kuulunut mitään muutamaan päivään. Mitähän iskä on sanonut lääkärissä tohtorille kun puhelin on soinut? Kuvittelen keskustelun menneen jotenkin näin: "Anteeksi, vastaan tähän nopeasti. Perheeni soittaa Uudesta-Seelannista." Puhelun jälkeen tohtori on varmaan kysynyt kohteliaasti mitä perheelle kuului, johon iskä on varmaan sanonut että "No, ihan hyvää varmaan. Kertoivat että hyppäsivät juuri lentokoneesta!" Iskälle ja kaikille muillekin tiedoksi - että fiilis oli uskomaton! En olisi ikipäivänä uskonut että minusta on hyppyyn. On mielettömän hienoa huomata että itsensä voi yllättää sillä kuinka rohkea oikeasti onkaan! Ja erityiskiitos Hennalle että oli niin rohkea, minulle ei lopulta jäänyt muita vaihtoehtoja kuin ylittää itseni ja mennä pikkusiskon perässä :)

Taupolta matka jatkuu vielä Rotorualle ja Aucklandiin. Toivottavasti siellä on tiedossa jotain rauhallisempaa ohjelmaa...

Tiina the skydiver :)

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Uusi-Seelanti, osa 1.

Christchurch, Queenstown ja Milford Sound

Saavuimme Uuden-Seelannin eteläsaarelle, Christchurchiin iltamyöhällä. Olimme kuulleet monilta muilta matkustaneilta, että kaupunki on kärsinyt pahoin useissa maanjäristyksissä, joista viimeisin oli sattunut vuosi sitten helmikuussa. Muistan ajatalleeni että siitä on jo vuosi, joten miten kaupungissa nyt vielä voisi olla maanjäristyksen vaurioita. Ensimmäisenä aamuna asia valkeni harvinaisen selvästi. Hotelliamme vastapäätä tien toisella puolella oli kirkko, josta oli jäljellä vain tukipalkeilla vahvistetut raamit, mm. kaikki seinät puuttuivat. Tässä vaiheessa ymmärsin millaista tuhoa maanjäristykset ovat täällä tehneet. Luonnonvoimat ovat koetelleet kaupunkia nyt parin vuoden ajan, tässä ajassa kaupungin alueella on sattunut yli 10.000 eriasteista maanjäristystä.

En ole koskaan nähnyt maanjäristyksen jälkiä muuta kuin televisiosta, joten näky veti aika hiljaiseksi. Kaupungin keskusta on edelleen täysin eristetty kaikilta muilta paitsi työmiehiltä. Pääsimme työmaa-aitojen luokse norkoilemaan ja kurkkimaan sieltä mitä alue piti sisällään. Joka puolella on rekkoja, nostokurkia, betoniautoja ja raivaustyökaluja. Kolmen korttelin kokoinen keskusta on kuin pieni aavekaupunki. Suljettuja rakennuksia on myös keskusta-alueen ulkopuolella, näiden ikkunoita koristaa tekstit, siitä kuinka pelastustyöntekijät ovat tarkistaneet rakennuksen ihmisuhreista ja nyt se odottaa vain purkuaan. Paikallinen ostoskeskus on osittain halki, joten kaupat on siirretty väliaikaisiin tiloihin. Myyjille ja palveluntarjoajille on rakennettu pieni kylä työmaakonteista, joita on kasattu päällekkäin kuin eri värisiä tulitikkuaskeja. Konttien kyljissä komeilee tekstit "Yes we are open, welcome in!". Kaikki kaupat ja ravintolat ovat samassa tilanteessa, Apple myy IPadinsa kontista ja pankki käy lainaneuvottelut viereisessä lokerossa. Ravintola tarjoilee Quake-burgereita, ts. maanjäristyshampurilaisia. Lähes kaikki tiet ovat halkeilleet ja nyt tiet on päällystetty osittain uudestaan, jotta autoliikenne sujuu. Keskusta-alueella ennen kulkenut turistiratikka ei enää aja, koska ratikan kiskot ovat kiharalla. Oikeastaan kaikki rakennukset jotka ovat halkeilleet tai romahtaneet, ovat kivirakennuksia. Puiset rakennukset tai osittaiset puurakenteet ovat ehjiä. Puiset rakennusmateriaalit ovat joustaneet maanjäristyksessä ja ovat näin kestävämpiä kuin esim. uudet lasikerrostalot.

Piipahdimme kaupunginmuseossa hakemassa lisätietoa kaikesta. Täältä löytyi ns. quake-osasto, jossa kerrottiin kattavasti eri järistyksistä ja niiden vaikutuksista kaupunkiin. Museossa oli kymmeniä esineitä, joita oli kaivettu kaiken purkumateriaalin seasta, mm. valtavan kokoinen ja nyt rusinan näköinen kirkon kello. Kaupungin liikennekamerat olivat myös taltioineet useita videopätkiä järistyksistä, joten "pääsimme" katsomaan kuinka paikalliset ihmiset ryntäilivät kaduilla, kun taloja alkoi sortumaan ympäriltä keskellä kirkasta päivää. Museossa oli myös satoja valokuvia pelastustöistä. En muista olenko ikinä katsellut valokuvia näin tarkasti kuin nyt, kuva toisensa perään, eikä yhtäkään tarvinnut kommentoida, riitti kun vain katsoi. Koska maanjäristysten vauriot ovat karkoittaneet sekä tuhansia paikallisia asukkaita että turisteja, kaupunkiin toivotaankin paljon vierailijoita. Olen tosi tyytyväinen että olimme täällä kolme päivää, turistina en harmitellut sitä että keskusta oli suljettu. Näin jotain paljon arvokkaampaa ja menisin kaupunkiin mielelläni uudestaan. Erityisesti olen kiinnostunut näkemään kaupungin kun kaikki jälleenrakentaminen alkaa valmistumaan, uskoisin että kaupungista tulee upea! Tosin olen sitä mieltä että kaupunki on upea jo nyt, täällä tavatut ihmiset ovat äärimmäisen ystävällisiä ja hymyilevät toisilleen kaikesta huolimatta. Millaisethan juhlat täällä järjestetään kun kaikkien kodit ja työpaikat ovat taas kunnossa!

Christchurchissa teimme reissuohjelman seuraavalle kahdelle viikolle. Niinpä oli taas aika hypätä bussiin ja lähteä eteenpäin. Matka jatkui eteläsaarta alaspäin kohti Queenstownia. Ensimmäinen ajopäivä sattui olemaan syntymäpäiväni ja vaikka koko päivä kuluikin bussissa, maisemat tekivät päivästä juhlan! Jylhien vuorien, vihreiden laaksojen, ensimmäisten ruskan värjäämien puiden ja pilvettömän sinisen taivaan lisäksi matkalle osui noin miljoona (enkä edes liioittele!!) lammasta, arviolta 15.000 lehmää ja satoja peuroja. Tien varrelle osui myös Uuden-Seelannin korkein vuori, Mt. Cook ja sen luminen huippu. Lähes koko ajomatkan ajan ylitimme erikokoisia jokia ja puroja, joiden vesi oli kristallikirkasta. Vuoristojäätiköiltä valuva vesi on aivan eriväristä kuin mikään muu vesi, nyt olen todella nähnyt turkoosinkirkasta vettä. Kaiken lisäksi vesi on makeaa ja täysin juomakelpoista! Puroveden sijaan satsasimme tällä kertaa viineihin, onhan maa niistä kuuluisa ja näimme tietenkin myös tuhansia viiniviljelmiä päivän aikana. Illan hämärtyessä saavuimme Queenstowniin ja asetuimme viiniemme kanssa hostelliin.

En ole koskaan käynyt Sveitsissä, mutta jos arvaisin miltä siellä näyttää, niin sanoisin että Queenstown voisi yhtä hyvin olla Sveitsissä. Viehättävä pikkukaupunki on rakennettu vuorten syliin järven rannalle, luonnon aitiopaikalle. Paikalliset aktiviteetit sisältävät koskenlaskua, näköalagondoliajelua, melomista, benjihyppyjä, liitovarjoilua ja viinien maistelua. Tunnettuna huimapäänä jätin kaiken muun väliin ja osallistuin rauhalliselle risteilylle järvellä ja hörpin iltaisin punaviiniä :) Olisin helposti voinut viettää Queenstownin kujilla parikin viikkoa, kaupunki hurmasi minut kauneudellaan. En yllättynyt kun selvisi että pikkukaupungissa vierailee vuosittain miljoonia turisteja, osa tulee tänne joka vuosi uudestaan.

Queenstown toimii myös loistavana asemapaikkana, jos haluaa tehdä retken Milford Soundin vuonolle. Tämä luonnonihme on kuvattu mm. Taru Sormusten Herrasta -elokuviin eikä syyttä. Koska Norjan vuonot ovat minulta näkemättä, en oikein osannut odottaa mitään. Maisemat vetivät hiljaiseksi jo ennen kuin pääsimme edes vuonolle saakka. Viimeinen tunti bussissa ennen vuonoa piti sisällään ainakin neljä pysähdystä valokuvia varten. En ole eläissäni nähnyt sellaisia vesiputouksia! Pystysuorat vuorenseinämät heittivät vettä alas satoina pieninä vesiputouksina. Putoukset olivat keskimäärin kilometrin korkuisia, osa lähenteli kahta kilometriä. Olin aikaisemmin aamulla ihmetellyt miksi bussissamme oli lasikatto, mutta tässä vaiheessa ymmärsin asian. Otin bussista valokuvia katon läpi ylöspäin! Tie mutkitteli vuorten välissä niin kapeita kohtia pitkin, että välillä tuntui että vuorenseinämät kaatuvat päälle. Pilvet roikkuivat vuorten kylkiä pitkin, joten usvan takaa avautui joka hetki entistä upeampia maisemia. En ole koskaan katsonut Taru Sormusten Herrasta -elokuvia, korjaan tämän asian kun tulen takaisin kotiin. Nämä maisemat eivät ehkä näytä televisiosta miltään, mutta haluan silti nähdä ne uudestaan!

Vihdoin saavuimme itse vuonon luokse. Olimme varanneet itsellemme purjehduksen vuonoa pitkin. Luulin jo nähneeni riittävästi vuoria, mutta vuonon maisemat olivat aivan huikeat! Jälleen pystysuorat vuorenseinämät ympäröivät meidät, mutta tällä kertaa ne nousivat merestä. Vesiputouksia oli taas joka puolella, edelleen yhtä korkeita, mutta lisäksi vielä paljon suurempia. Vettä tuli korkeuksista metrien leveydeltä ja kaikki vesimassa syöksyi suoraan vuonoon. Kuin tilauksesta merestä ilmestyi valtava parvi delfiinejä. Pullonokat uivat laivamme edessä ja hyppivät aalloissa vain parin metrin päässä. Tässä hetkessä jätin valokuvat ottamatta ja vain ihmettelin mitä kaikkea silmien edessä oli. Purjehduksemme varrelle osui myös hylkeitä ja albatrosseja, lisäksi kameraan taltioitui vielä se kun laivamme ohjattiin vesiputouksen alle! Vaikka Suomen saaristo onkin ainutlaatuinen eikä näitä voi keskenään verrata, väitän silti että Milford Soundilla näkee jotain ihmeellistä! Tiedän nähneeni paljon, olen matkustanut hirveästi. Tämän retken jälkeen ei tuntunut vähättelyltä kun sanoin oppaalleemme "Thank you, it was breathtaking!".

Uusi-Seelanti on jo nyt näyttänyt minulle jotain aivan huikeaa. En malta odottaa mitä vielä on tiedossa. Vaikka helle on tosiaan nyt loppu ja päällä on tuulipuku ja lenkkarit , jotka menivät ensin vahingossa vääriin jalkoihin, tiedän että tämä maa pitää sisällään jotain mistä on otettava selvää. Niinpä Queenstownista matka jatkuu eteläsaarta ylöspäin ja tiedossa on ainakin ikijäätiköitä, järvimaisemia sekä aivan älytön päähänpisto ja itsensä voittaminen, josta en vielä Queenstownissa tiennyt mitään!

Tiina