torstai 6. syyskuuta 2012

Kotona


Kaksi kuukautta sitten lentokoneeni laskeutui Suomeen ja puolen vuoden mittainen maailmanympärimatka päättyi tutulle kotikentälle. Viimeinen lento Islannin Reykjavikista kesti ikuisuuden, mutta lopulta koneen ikkunasta näkyi tuttuja maisemia. Muistan kuinka etsin laukkuhihnalta rinkkani vielä kerran ja kävelin kärryni kanssa tuloaulaan. Vastassa oli kotiväki ja fiilis oli sanoinkuvaamaton. Tuossa hetkessä tajusin kuinka kauan olin ollut pois ja mitä oikein olin tehnyt.

Nyt kun mietin kaikkea tapahtunutta, mieleen tulee monenlaisia ajatuksia. Jos joku olisi vuosi sitten sanonut minulle että lähden yksin maailmanympärimatkalle, en olisi ikinä uskonut sitä. Kuvittelin että elämä on siinä missä olin - arjessa. Töitä riitti, harrastuksia oli säännöllisesti, vapaa-aika meni ystävien kanssa ja viikot juoksivat eteenpäin. Sitten tapahtui jotain, mitä en oikein vieläkään osaa sanoa, että mikä se sitten oli. Asiat alkoivat rullaamaan kuin itsestään. Kaikki taisi alkaa siitä, kun löysin itseni viime syyskuussa yhtenä iltana yliopiston luennolta. Luennoitsija pyysi jokaista kirjoittamaan paperille unelmia. Sellaisia joita voisi toteuttaa, jos ei olisi tekosyitä tai ylitsepääsemättömiä esteitä. Kirjoitin paperille että kiertäisin maailman jos uskaltaisin. Kerroin myöhemmin lähimmille ystäville ajatuksistani ja siitä kaikki varmaan sitten lähti. Viikon päästä yksi ystävistäni soitti ja kertoi löytäneensä tuliterän rinkan kellaristaan ja oli tuomassa sitä minulle. Mari oli päättänyt että se on minulle tarpeellisempi. Seuraavalla viikolla kävin kirjastossa ja päädyin lainaamaan Polynesian matkaoppaan. Viikkoa myöhemmin työnantaja tarjosi ilmaista influenssarokotusta ja rokotusklinikalta jäi mukaan käsivarren laastarin lisäksi tukku trooppisten sairauksien yleisohjeita. Lokakuun lopulla olin uudestaan rokotusklinikalla, tällä kertaa hakemassa rokotussarjaa joilla ei tee Suomessa mitään. Marraskuussa laskin säästöni ja varmistin että läheiset auttavat jos tarvitsen heiltä jotain unelmani toteuttamista varten. Joulukuun puolessa välissä sain tietää että työnantaja on myöntänyt minulle riittävästi vapaata. Samana iltana juhlin korisjengin kanssa pikkujouluja ja kerroin kavereille että olen kevätkauden pois. Vielä ennen joulua pakkasin tavarani muuttolaatikoihin ja itkin kun keittiön laatikon pohjalta löytyi ruttuinen muistiinpano jossa luki "kiertäisin maailman jos uskaltaisin".

Matka on nyt tehty! Takana on 11 maata ja 6 kuukautta vapautta. Matkan varrella nauroin ja hymyilin ainakin miljoona kertaa, välillä itkin koti-ikävää, mutta sitten taas hypin tasajalkaa onnesta soikeana. Nappasin ainakin 3000 valokuvaa ja sain kymmeniä uusia kavereita ympäri maailmaa, uskalsin olla epävarma ja pärjäsin aina. Mukaan mahtui uskomattomia elämyksiä sukeltamisesta laskuvarjohyppyyn. Muistoihin tallentui upeita auringonlaskuja, järkyttäviä ukkosmyrskyjä, pitkiä katseita, suudelmia ja haikeita jäähyväisiä. Puolen vuoden aikana pidin sukkia jalassa kaksi kertaa, mutta rantahiekkaa oli varpaiden välissä joka päivä. Tein asioita joita en olisi ikinä voinut edes kuvitella ja huomasin olevani ihan hirveän rohkea!

Tänään arki tuntuu helpommalta. Aamuisin herään pirteämpänä, jaksan töissä paljon paremmin ja elämään on tullut uudenlaista sisältöä. Enää minusta ei tunnu siltä että viikot juoksevat eteenpäin. Minun aikani on jotenkin hidastunut ja ehdin nähdä paljon enemmän. Yllättäen minulla onkin aikaa pysähtyä ja olla. Vaikka kalenterissa on menoja enemmän kuin koskaan ja joudun välillä oikeasti miettimään mitä kaikkea ehdin tehdä, jotenkin kaikelle tuntuu löytyvän aika ja paikka. Ystävät ovat kertoneet että asenteeni on muuttunut iloisemmaksi ja että hymyni loistaa pitkälle. Itsestäkin tuntuu kevyemmältä. Ennen odotin viikonloppuja, nyt odotan jokaista uutta päivää. Aikaisemmin tapasin ystäviä kellon kanssa, nyt minulla ei ole kiire minnekään. Asioille on tullut erilainen tärkeysjärjestys. Elämä on yksinkertaisesti ihan mielettömän siistiä!

Kahdeksan kuukauden pituinen kesäni on nyt ohi. Syksyn aikana rakennan itselleni valtavan leikekirjan valokuvista, pääsylipuista, esitteistä ja kaikista niistä pienistä muistilapuista joita matkan aikana kirjoitin. Haluan taltioida kaiken kirjan lehdille, etten ikinä unohda. Olkoon se minun palkintoni. Mutta jos en koskaan saisi kirjaa valmiiksi, niin sekin on ihan ok. Suurin palkinto kaikesta on kuitenkin se, että voitin itseni ja vielä paljon enemmän. Nyt tiedän että pystyn ihan mihin vaan jos vain yritän ja uskallan. Viimeisenä mielessä on yksi ajatus - minneköhän sitä seuraavaksi lähtisi?

Tiina

Ps. En tainnut koskaan kertoa mitä tilasin netistä kun olin Samolla. Amazon lunasti lupauksensa ja toimitti minulle Kaliforniaan aidon Selviytyjät -huivin. Sanomattakin on selvää että saavuin Suomeen huivi tiukasti käsivarteen kiedottuna. Survivor-Tiina kiittää :)