Hieman yllättäen löysin itseni Tongalta. Alkuperäisessä suunnitelmassa oli mennä tässä kohtaa Fijille, mutta saarilla on hiljattain tulvinut niin paljon, että mm. tie lentokentälle on poikki. Hätä ei ole tämännäköinen, Tyynellämerellä riittää saaria. Käänsin siis muutaman sivun matkaopasta eteenpäin. Tongalla kerrottiin olevan rento elämänmeno, ei liikaa turistirysiä ja että paikallinen posti on mangopuun jälkeen vasemmalla. Koska teksti oli vähintäänkin kysymyksiäherättävä, paikka oli lähdettävä tarkistamaan! Pakkasimme laukut Aucklandissa ja suuntasin äitin ja Hennan kanssa kohti Tongaa.
Maan yleistä fiilistä voisi kuvailla laiskaksi. Täällä ihmiset kävelevätkin niin hitaasti, että aina ei voi olla ihan varma seisoivatko he paikallaan vai oikeasti menossa johonkin. Yleistä tunnelmaa latistaa se että kaikki ovat pukeutuneet mustaan. Taksikuskimme vahvisti veikkauksemme - täällä surraan kuninkaan kuolemaa. Maassa on kansallinen 100 päivän suruaika. Tämän ajan koko saari on "koristeltu" mustilla ja violeteilla kankailla ja näitä surunauhoja on siis ihan joka puolella. Helteestä huolimatta kaikilla on pitkähihaiset mustat vaatteet. Mielestäni maan suru oli jokseenkin huvittavaa, sillä kaikki tiesivät kuninkaan kuolleen munuaisvaurioon, koska hän joi liikaa. Tämä ei ole sinänsä mikään yllätys, täällä ihmiset juovat todella paljon ja usein. Saimme Tongasta vähän sellaisen käsityksen, ettei täällä ole paljon muuta tekemistä. Ihmisillä on kyllä jonkun verran töitä, mutta pääasiallisesti maa pyörii varoilla, joita ulkomailla asuvat tongalaiset lähettävät entisille kotisaarilleen. Kovin montaa kauppaa emme löytäneet, mutta Western Unionin rahanvälityskioskeja oli joka nurkassa ja näihin oli aina jono. Ahneiksi paikallisia ei voi kuitenkaan syyttää, koska kellään ei tuntunut olevan käsitystä siitä että turistilla saattaisi olla rahaa. Palveluita oli tarjolla erittäin vähän, eikä niitä juurikaan mainostettu missään. Suurin osa kaupoista oli kiinalaisten omistamia, jolloin turistien rahat menivät heille. Muutamat saarikierrosten tarjoajat olivat pääasiassa alunperin muista maista, mm. Saksasta ja Uudesta-Seelannista. Näillä palveluntarjoajilla oli käsitys siitä mikä turistia saattaisi kiinnostaa, joten he osasivat myös pyytää palveluistaan melkoista hintaa.
Löysimme kuitenkin jonkin verran myös paikallisten palveluita ja yritimme keskittyä näihin. Kävimme mm. lounaalla paikallisessa "kanaravintolassa". Käytännössä tämä tarkoitti luukkua pienen talon seinässä ja kahta pöytää autotien vieressä. Luukulta sai kanaa ja lisukkeeksi tuli joko riisiä tai paikallista perunaa nimeltä breadfruit. Ruoka ei maksanut paljon mitään, eikä ollut gourmeeta, mutta saimme vatsamme täyteen. Syömisen jälkeen rupesimme keräämään roskiamme pois, kun samassa pöydässä istunut paikallinen kysyi voisiko hän saada jämämme. Annoimme toisen paketeista hänelle ja hän söi meidän tähteet hyvällä ruokahalulla. Veimme toisen annoksen jämät takaisin luukulle, jolloin luukun vieressä seissyt toinen paikallinen kysyi saisiko hän viedä meidän toiset jämät koiralleen. Kieltämättä erinomaista kierrätystä, mitään ei mennyt hukkaan, mutta naurussa oli pidättelemistä. Enpä ole ennen käynyt "ravintolassa" niin että muut asiakkaat syövät sen mitä lautaselleni jää ja loput viedään naapurin koiralle...
Paikallisen ravintolan lisäksi äiti päätti lähteä kokeilemaan kampaajaa. Lyhyt tukka oli kasvanut liian pitkäksi ja äiti oli sitä mieltä että häntä ei paljon haittaa jos leikkaus menee vähän vinoon. Ensin tukka pestiin kohtalaisen kylmällä vedellä ja tämän jälkeen istuttiin tuoliin leikkausta varten. Kampaaja kyseli mitä hiuksille oikein tehtäisiin. Äiti pyysi että lyhennetään pari senttiä ja pidetään sama malli. Kampaaja ymmärsi hyvin ja kertoi sitten että sopiiko jos hän soittaa pomolleen. Puhelun jälkeen kävi selväksi että kampaaja ei saanutkaan ohjeita leikkausta varten, vaan että itse pomo tulisi paikalle ja leikkaisi tukan. Siinä sitten odoteltiin että pomo saapuisi, kellään ei ollut käsitystä kuinka pikältä pomo mahtaa tulla. Arvelen että odottelimme vartin verran kun tien viereen ajoi auto ja pomo hyppäsi autosta ulos. Hän leikkasi äitin tukan ns. vapaalla kädellä ja taiteilijan näkemyksellä. Tuloksena äitin tukka lyheni korvien päältä ja sivuilta, muttei ollenkaan pään päältä. Leikkauksen jälkeen tukasta olisi helposti saanut hienon irokeesin, jos olisi ottanut geelipurkin esiin. Lysti ei maksnut montaa euroa ja minä ja Henna nauroimme vatsalihakset kipeiksi kun seurasimme touhua.
Pukeutuminen Tongalla aiheutti meille pientä päänvaivaa. Kaupungilla on suotavaa pukeutua kunnioittavasti. Tongalla tämä tarkoittaa sitä että lyhyet shortsit ja hihattomat paidat eivät ole soveliaita. Uikkareilla ei myöskään sovi kulkea julkisesti, vaan bikinit pidetään hotellin alueella. Paikallisia ei tuntunut helle haittaavaan, mutta meille tämä tuotti melkoisia haasteita. Ensinnäkään meillä ei juurikaan ollut mitään kevyitä pitkahihaisia ja toiseksi meillä oli niin kuuma, että pitkien housujen pitäminen oli oikeasti mahdotonta. Hikoilimme sisukkaasti t-paidat päällä ja yritimme vetää shortsien puntteja vähän alaspäin. Vaatetuksesta huolimatta olisimme mielellämme viettäneet muutaman tunnin kaupungilla. Kävelimme ensitöiksemme sataman turisti-infoon hakemaan lisätietoja mitä kaupungilla voisi nähdä. Ihmettelimme kovasti kun infosta ei juurikaan löytynyt mitään vinkkejä, mitä voisimme nähdä. Kaivoin esille matkaoppaani, josta kävi hyvin nopeasti selville että olimme jo nähneet kaiken matkalla turisti-infoon. Nähtävyyksiin kuului mm. paikallinen posti, kuninkaan hauta, markkinat sekä supermarket. Näistä "nähtävyyksistä" voisin kertoa seuraavaa. Pääpostin seinässä on iso seinäkello, joka on pysähtynyt viisi vuotta sitten. Kello näyttää kaksikymmentä yli kahdeksan, riippumatta milloin tulet kelloa katsomaan. Ilmeisesti kelloa ei ole vielä ehditty käynnistää uudelleen. Kuninkaan hauta on isolla aukiolla, siten että aukio on aidattu sen reunoilta. Niinpä kunkun hautaa voi käydä katselemassa rauta-aidan välistä kymmenien metrien päästä. Keskellä aukoita on iso kasa kukkia, joka on siis se hauta. Markkinoilla myydään mm. banaaneja, kookospähkinöitä ja paikallisia käsitöitä. Myyjät ovat melkoisen laiskoja, tosin heitä ei voi syyttää ainakaan tyrkyttämisestä. Paikallinen supermarket on käytännössä kuin pieni tukku. Kaupan hyllyiltä löytyi mitä turhempia asioita, kuten ruokosokeria 50 kilon säkeissä, 10 kilon pesupulveripakkauksia sekä amerikkalaisia muropaketteja aivan hävyttömään hintaan. Olisimme mielellämme ostaneet paikallisia hedelmiä ja vihanneksia, mutta näitä ei ollut tarjolla. Viereisestä leipomosta saimme valkoista paahtoleipää ja coca colaa, joten näillä mentiin.
Sunnuntaisin Tongalla on kirjaimellisesti lepopäivä. Sunnuntaisin ei tehdä muuta kuin käydään kirkossa ja syödään. Turisteille ei järjestetä sunnuntaisin juurikaan mitään tekemistä, joten meitäkin kehotettiin lähtemään mukaan kirkkoon jos haluamme jotain tehdä. Matkalaukut käytiin tarkkaan läpi ja löysimme kuin löysimmekin kaikille sopivat vaatteet, kirkkoon kun ei ole asiaa shorteilla. Naisilla on oltava yli polven ylittävä hame ja peitetyt olkapäät. Perillä kirkossa totesimme että uusi kungingas saapuu samaan jumalanpalvelukseen, joten kunnon turisteina valokuvasimme kuninkaallisia pensaan alta, kun poliisisaattue saapui kirkon pihaan. Itse jumalanpalvelus on hyvin samankaltainen kuin suomalainenkin versio, ainoana erona on se että Tongalla kirkossa oikeasti lauletaan. Kirkoista raikaa vahva laulu, joka yltää muutaman korttelin päähän ja laulu on kaunista. Voisin kutsua laulajia jopa enkelikuoroksi, laulua kuunteli oikein mielellään.
Tonga ei ehkä täyttänyt odotuksiamme Tyynenmeren paratiisista, mutta ainakin viikko oli rento! Ohjelmaa ei ollut liikaa, ravintolan listalla ei ollut liian paljon vaihtoehtoja ja sää oli pääasiassa aurinkoinen. Tongasta jää mieleen äärimmäisen ylipainoiset paikalliset ihmiset, jotka laahustavat pitkin kaupunkia kaislahameissaan. Autojen kunto on järkyttävä, en usko että yksikään menopeli menisi läpi suomalaisesta katsastuksesta. Kokeilimme mm. hotellikuljetuksen pakettiautolla, jossa oli etupenkin puolella lattiassa kaksi reikää. Koska minä satuin kiipeämään etupenkille, kuski peitti toisen reiän ruokalautasella, jossa oli vielä puolet hänen lounasspageteistaan. Takapenkillä ei voinut istua kuin tokalla penkkirivillä, koska ensimmäiseltä riviltä puuttui kaikki pehmusteet ja jäljellä oli vain penkin metallikehikko ja vaijerit. Olimme melko varmoja että autolle käy ns. riemukuplat, että auto halkeaa puoliksi ja etuosa ajaa omille teilleen kun auton takaosa jää matkan varrelle tien viereen.
Hyvästelin äitin ja Hennan viimeisenä aamuna ja he lähtivät takaisin kohti Suomea. Melkein neljän viikon yhteinen loma meni tosi nopeasti ja jatkan taas itsekseni eteenpäin. Jäin odottelemaan omaa iltalentoani takaisin Aucklandiin. Viimeisenä kirjoitin hotellimme vieraskirjaan. Luin parin muun matkailijan kertomukset ja huomasin kirjan sivuilta mm. hääparin kehut. Juuri vihitty pariskunta oli viettänyt Tongalla häämatkansa ja kehunut paikan maasta taivaaseen. Ajattelin etten ikinä valitsisi Tongaa omaksi häämatkakohteekseni, mutta jäin kuitenkin miettimään asiaa. Iltaan mennessä olin tullut siihen tulokseen, että jos on riittävän rakastunut toiseen, niin taitaa olla ihan sama missä häämatkansa viettää. Jos saa olla toisen kainalossa ja millään muulla ei ole väliä, niin suosittelen Tongaa lämpimästi. Täällä ei kukaan häiritse!
Tiina
Ps. posti oli mangopuun vieressä, aivan kuten matkaoppaassa sanottiin! Tänne olisi myös saanut omaa postia perille osoitteella Poste Restante, Tonga Post, Tongatapu, Tonga :)
sunnuntai 29. huhtikuuta 2012
keskiviikko 25. huhtikuuta 2012
Rotorua ja Auckland
Laskuvarjohypyn jälkeinen tärinä jatkui pari päivää ja taisin hypätä vielä pari uusintahyppyäkin seuraavina öinä. En voi vieläkään uskoa että todella hyppäsin!!!
Saavuimme maata myöten (vähänkö bussilla-ajo onkin muuten ihanaa!!!) Rotorualle ja perillä meitä odotti melkoinen lemu. Jos hajusta saisi valokuvan, niin niitä olisi useita! Kaupunki on kuuluisa vulkaanisesta maaperästään ja alueelle levittäytyvistä kuumista lähteistä, geysireistä ja myös tuosta mädän kananmunan hajusta. Tarkemmin otettuna pitäisi kai sanoa tuoksu, sillä tuo haju merkitsee oikeastaan pelkkää hyvää. Haju on peräisi rikistä ja on siis todellakin ällö, mutta sen seurauksena täällä voi nauttia monista terveyttäedistävistä kylvyistä. Ennen kuin tutustuimme tähän puoleen Rotoruaa, meillä oli kuitenkin tiedossa vierailu Maori-kylään.
Uuden-Seelannin alkuperäisväestöstä iso osa on maoreja. Kuten Australian aboriginaaleilla, maoreillakin on ollut ahtaat olot sivistyksen levittäytyessä Uuteen-Seelantiin. Sitkeän työn tuloksena monissa Uuden-Seelannin kouluissa on kuitenkin nyt aloitettu uudestaan maori-kielen opiskelu ja ikivanha kulttuuri näyttää pelastuvan. Vaikka alkuperäisiä maorikyliä ei enää juurikaan ole, tai niihin ei ulkopuolisena edes pääse, turisteille on kuitenkin ansiokkaasti rakennettu muutamia kyliä joissa voi vierailla. Lähdimme siis muiden turistien mukana illanviettoon suosittuun maorikylään. Perillä meitä odotti vanhoja perinteitä kunnioittava tervetuloseremonia, jossa jokaisella oli oma roolinsa. Maorit tanssivat tanssejaan ja lopulta esittivät meille "muukalaisille" kutsun saapua sisälle kylään. Metsän siimekseen oli rakennettu useita mökkejä, telttoja, laavuja yms. maorikylään sopivaa rekvisiittaa. Maorit kertoivat kulttuuristaan ja esittelivät erilaisia metsästystapoja, aseita, ikivanhoja tatuointimenetelmiä, vaatteita jne. Päällimmäisenä jäi mieleen se, että maorit olivat koko illan metsässä paljain jaloin vaatteinaan vain eläinten nahkoja, kun me hytisimme vieressä vuorellisissa tuulipuvuissa. Sitkeää porukkaa, en voi muuta sanoa! Ennen illallista saimme nauttia tanssisityksistä ja kertomuksista, jotka ilmentävät maorien kulttuuria mitä parhaiten. Illallisella oli tarjolla perinteistä maoriruokaa. Osa ruuasta oli valmistettu maan alla kuopissa, jossa ruoka oli valmistunut maan lämmöllä. Kuopasta kaivettiin esiin perunoita, porkkanoita ja kanaa. Muuten pitopöydästä löytyi erinomaisia merenherkkuja ja tietenkin lammasta. Ateria oli varsin herkullinen! Illallisen jälkeen turistit kasattiin busseihin ja lähdimme kotimatkalle täydellä vatsalla. Bussimatka osoittautui ihan huippuhauskaksi hetkeksi muiden turistien kanssa. Porukasta löytyi reilut 10 eri kansallisuutta ja kuskin käskystä jokainen esitti bussissa oman maansa lauluja. Kuulimme mm. kiinalaistyttöjen kansallislaulua ja ranskalaisten jaakko kultaa. Vuorollamme lauloimme reippaasti "matkustan ympäri maailmaa" - laulua :) Illan päätteeksi kuski hyvästeli jokaisen perinteiseen maorityyliin nenät vastakkain. Tosi hauska ilta jolle nauran vielä monta kertaa!
Seuraavana aamuna heräsimme ajoissa kylpyyn! Lähdimme hieman kaupungin ulkopuolelle Hell´s Gaten luonnonpuistoon. En nyt enää muista kuka matkailija tämän alueen aikoinaan löysi, mutta joka tapauksessa paikan nimi juontaa siitä että mies luuli saapuneensa helvetin portille. Ja siltä perillä kyllä näyttikin. Maasta nousi savua ilmaan ja ilma haisi rikille. Joka puolella oli kiehuvia lammikoita ja kaiken maailman kuumaa mönjää pulppusi sieltä täältä. Paikalta löytyi myös mutatulivuori, joka purkautuu säännöllisen epäsäännöllisesti ja heittää mutaa ilmoille. Kävelimme koko puiston ympäri ennen kylpyjä ja jälkikäteen huomasin saaneeni tosi hyviä valokuvia, yritän saada ne jotenkin johonkin näkymään!
Ja sitten kylpyyn! Arvatkaa miltä näyttää kun kolme suomalaista änkee itsensä samaan ulkoilmamutakylpyyn ja valelee itsensä täysin harmaaksi? Hauskaahan se oli, ei siitä mihinkään pääse. Muta oli kuumaa ja altaaseen oli mentävä varovasti ettei nahka kärähdä. Kylvyssä ei saa olla enimmilläään kuin 20 minuuttia, sitten on jo terveyssyistä tultava pois. Eikä siellä olisi kyllä kauempaa voinut ollakaan, minulla oli ainakin niin hiki että tuntui siltä että olisi istunut saunassa koko illan. Seuraavaksi nopeasti kylmään suihkuun ettei ala pyörryttämään kun veri on karannut väärään päähän kroppaa. Suihkun jälkeen sulfurialtaaseen takaisin lämpöiseen. Kylpyjen jälkeen olimme kaikki aivan poikki, minä jopa niin väsynyt että nukuin päiväunet... Kylvyillä on useita erilaisia terveyttäedistäviä vaikutuksia ja oppaan mukaan näissä altaissa katoaa kaikki reumasta sydäntautiin saakka. Tiedä sitten pitääkö paikkansa, mutta iho ainakin oli pehmeä seuraavana päivänä :)
Rotorualta suuntasimme viimeiseen kohteeseen, Aucklandiin. Vaikka Wellington onkin Uuden-Seelannin pääkaupunki, se taitaa olla sitä vain hallinnollisesti. Auckland oli paljon suurempi ja selvästi enemmän pääkaupunginomainen. Vietimme kaupungissa yhden iltapäivän ja pääsimme mm. ihailemaan kaupunkia skytowerista, joka on eteläisen pallonpuoliskon korkein yksittäinen ihmisen rakentama näköalatorni. Täältä olisi tietysti myös voinut hypätä alas, mutta jostain syystä hissiajelu ylös ja alas tuntui ihan riittävältä kyydiltä!
Aucklandissa ei paljon muuta tehty kuin pestiin pyykit ja pakattiin kassit seuraavan aamun lentoa varten. Täältä matka jatkuu Tongalle, Tyynenmeren ainoaan kuningaskuntaan. Uusi-Seelanti on nyt paketissa ja lopputulos oli enemmän kuin osasin odottaa. Matkalle mahtui tähän asti huikeimmat luonnonmaisemat. Laskuvarjohyppyä en unohda ikinä, vaikka osa minusta haluaisikin jo unohtaa sen :) Täällä kaikki on extremeä isolla E:llä, joten hurjapäille riittää täällä puuhaa. Rauhallisemmillekin riittää maisemia, vaelluksia, luontoa ja tietysti viiniä. Eniten ehkä yllätti se kuinka vähän Uudella-Seelannilla on mitään omaa ruokakulttuuria. Täällä ihmiset ovat täysin tyytyväisiä kun saavat eteensä annoksen nimeltä fish ´n chips. Lammasta en tainnut lopulta syödä kuin kaksi kertaa, mutta se olikin sitten parasta ruokaa mitä kohdalle osui. Lampaiden ja saksanhirvien elinolot on nyt nähty niin tarkkaan, että kotona voi hyvin laittaa rahansa Uusi-Seelantilaiseen lampaanlihaan, se on varmasti lähtöisin hyvistä olosuhteista ja meidän käsityksemme mukaan aina luomua.
Seuraavat kuulumiset Tongalta :)
Tiina
Saavuimme maata myöten (vähänkö bussilla-ajo onkin muuten ihanaa!!!) Rotorualle ja perillä meitä odotti melkoinen lemu. Jos hajusta saisi valokuvan, niin niitä olisi useita! Kaupunki on kuuluisa vulkaanisesta maaperästään ja alueelle levittäytyvistä kuumista lähteistä, geysireistä ja myös tuosta mädän kananmunan hajusta. Tarkemmin otettuna pitäisi kai sanoa tuoksu, sillä tuo haju merkitsee oikeastaan pelkkää hyvää. Haju on peräisi rikistä ja on siis todellakin ällö, mutta sen seurauksena täällä voi nauttia monista terveyttäedistävistä kylvyistä. Ennen kuin tutustuimme tähän puoleen Rotoruaa, meillä oli kuitenkin tiedossa vierailu Maori-kylään.
Uuden-Seelannin alkuperäisväestöstä iso osa on maoreja. Kuten Australian aboriginaaleilla, maoreillakin on ollut ahtaat olot sivistyksen levittäytyessä Uuteen-Seelantiin. Sitkeän työn tuloksena monissa Uuden-Seelannin kouluissa on kuitenkin nyt aloitettu uudestaan maori-kielen opiskelu ja ikivanha kulttuuri näyttää pelastuvan. Vaikka alkuperäisiä maorikyliä ei enää juurikaan ole, tai niihin ei ulkopuolisena edes pääse, turisteille on kuitenkin ansiokkaasti rakennettu muutamia kyliä joissa voi vierailla. Lähdimme siis muiden turistien mukana illanviettoon suosittuun maorikylään. Perillä meitä odotti vanhoja perinteitä kunnioittava tervetuloseremonia, jossa jokaisella oli oma roolinsa. Maorit tanssivat tanssejaan ja lopulta esittivät meille "muukalaisille" kutsun saapua sisälle kylään. Metsän siimekseen oli rakennettu useita mökkejä, telttoja, laavuja yms. maorikylään sopivaa rekvisiittaa. Maorit kertoivat kulttuuristaan ja esittelivät erilaisia metsästystapoja, aseita, ikivanhoja tatuointimenetelmiä, vaatteita jne. Päällimmäisenä jäi mieleen se, että maorit olivat koko illan metsässä paljain jaloin vaatteinaan vain eläinten nahkoja, kun me hytisimme vieressä vuorellisissa tuulipuvuissa. Sitkeää porukkaa, en voi muuta sanoa! Ennen illallista saimme nauttia tanssisityksistä ja kertomuksista, jotka ilmentävät maorien kulttuuria mitä parhaiten. Illallisella oli tarjolla perinteistä maoriruokaa. Osa ruuasta oli valmistettu maan alla kuopissa, jossa ruoka oli valmistunut maan lämmöllä. Kuopasta kaivettiin esiin perunoita, porkkanoita ja kanaa. Muuten pitopöydästä löytyi erinomaisia merenherkkuja ja tietenkin lammasta. Ateria oli varsin herkullinen! Illallisen jälkeen turistit kasattiin busseihin ja lähdimme kotimatkalle täydellä vatsalla. Bussimatka osoittautui ihan huippuhauskaksi hetkeksi muiden turistien kanssa. Porukasta löytyi reilut 10 eri kansallisuutta ja kuskin käskystä jokainen esitti bussissa oman maansa lauluja. Kuulimme mm. kiinalaistyttöjen kansallislaulua ja ranskalaisten jaakko kultaa. Vuorollamme lauloimme reippaasti "matkustan ympäri maailmaa" - laulua :) Illan päätteeksi kuski hyvästeli jokaisen perinteiseen maorityyliin nenät vastakkain. Tosi hauska ilta jolle nauran vielä monta kertaa!
Seuraavana aamuna heräsimme ajoissa kylpyyn! Lähdimme hieman kaupungin ulkopuolelle Hell´s Gaten luonnonpuistoon. En nyt enää muista kuka matkailija tämän alueen aikoinaan löysi, mutta joka tapauksessa paikan nimi juontaa siitä että mies luuli saapuneensa helvetin portille. Ja siltä perillä kyllä näyttikin. Maasta nousi savua ilmaan ja ilma haisi rikille. Joka puolella oli kiehuvia lammikoita ja kaiken maailman kuumaa mönjää pulppusi sieltä täältä. Paikalta löytyi myös mutatulivuori, joka purkautuu säännöllisen epäsäännöllisesti ja heittää mutaa ilmoille. Kävelimme koko puiston ympäri ennen kylpyjä ja jälkikäteen huomasin saaneeni tosi hyviä valokuvia, yritän saada ne jotenkin johonkin näkymään!
Ja sitten kylpyyn! Arvatkaa miltä näyttää kun kolme suomalaista änkee itsensä samaan ulkoilmamutakylpyyn ja valelee itsensä täysin harmaaksi? Hauskaahan se oli, ei siitä mihinkään pääse. Muta oli kuumaa ja altaaseen oli mentävä varovasti ettei nahka kärähdä. Kylvyssä ei saa olla enimmilläään kuin 20 minuuttia, sitten on jo terveyssyistä tultava pois. Eikä siellä olisi kyllä kauempaa voinut ollakaan, minulla oli ainakin niin hiki että tuntui siltä että olisi istunut saunassa koko illan. Seuraavaksi nopeasti kylmään suihkuun ettei ala pyörryttämään kun veri on karannut väärään päähän kroppaa. Suihkun jälkeen sulfurialtaaseen takaisin lämpöiseen. Kylpyjen jälkeen olimme kaikki aivan poikki, minä jopa niin väsynyt että nukuin päiväunet... Kylvyillä on useita erilaisia terveyttäedistäviä vaikutuksia ja oppaan mukaan näissä altaissa katoaa kaikki reumasta sydäntautiin saakka. Tiedä sitten pitääkö paikkansa, mutta iho ainakin oli pehmeä seuraavana päivänä :)
Rotorualta suuntasimme viimeiseen kohteeseen, Aucklandiin. Vaikka Wellington onkin Uuden-Seelannin pääkaupunki, se taitaa olla sitä vain hallinnollisesti. Auckland oli paljon suurempi ja selvästi enemmän pääkaupunginomainen. Vietimme kaupungissa yhden iltapäivän ja pääsimme mm. ihailemaan kaupunkia skytowerista, joka on eteläisen pallonpuoliskon korkein yksittäinen ihmisen rakentama näköalatorni. Täältä olisi tietysti myös voinut hypätä alas, mutta jostain syystä hissiajelu ylös ja alas tuntui ihan riittävältä kyydiltä!
Aucklandissa ei paljon muuta tehty kuin pestiin pyykit ja pakattiin kassit seuraavan aamun lentoa varten. Täältä matka jatkuu Tongalle, Tyynenmeren ainoaan kuningaskuntaan. Uusi-Seelanti on nyt paketissa ja lopputulos oli enemmän kuin osasin odottaa. Matkalle mahtui tähän asti huikeimmat luonnonmaisemat. Laskuvarjohyppyä en unohda ikinä, vaikka osa minusta haluaisikin jo unohtaa sen :) Täällä kaikki on extremeä isolla E:llä, joten hurjapäille riittää täällä puuhaa. Rauhallisemmillekin riittää maisemia, vaelluksia, luontoa ja tietysti viiniä. Eniten ehkä yllätti se kuinka vähän Uudella-Seelannilla on mitään omaa ruokakulttuuria. Täällä ihmiset ovat täysin tyytyväisiä kun saavat eteensä annoksen nimeltä fish ´n chips. Lammasta en tainnut lopulta syödä kuin kaksi kertaa, mutta se olikin sitten parasta ruokaa mitä kohdalle osui. Lampaiden ja saksanhirvien elinolot on nyt nähty niin tarkkaan, että kotona voi hyvin laittaa rahansa Uusi-Seelantilaiseen lampaanlihaan, se on varmasti lähtöisin hyvistä olosuhteista ja meidän käsityksemme mukaan aina luomua.
Seuraavat kuulumiset Tongalta :)
Tiina
torstai 19. huhtikuuta 2012
Franz Josef, Kaikoura, Wellington ja Lake Taupo
Queenstownista hyppäsimme taas bussiin ja lähdimme ajamaan eteläsaarta ylöspäin. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Franz Josef. Todella pienen kylän viereen on muodostunut lyhyttäkin lyhyempi pääkatu ja sen varrelle pakolliset palvelut. Kauppa, pari ravintolaa ja sekalainen joukko eri seikkailukokemuksia tarjoavaa putiikkia. Syy miksi kylä on juuri tässä, on varsin selvä, mutkan takana on harvinainen ikijäätikkö. Jäämassa on valunut vuorten väliseen solaan ja on näin helposti nähtävillä vaikkei vuorille lähtisikään. Mekin suuntasimme pikaisesti jäätikön reunalle. Edellinen kesä on ollut täällä yllättävän lämmin ja sen seurauksena jäätikön korkeus on sulanut viimeisen kymmenen kuukauden aikana 55 metriä! Oppaat kertoivatkin että kohta jäätikölle pitää tehdä paljon pidempi patikkamatka, koska etureuna karkaa uhkaavasti pidemmälle solaan. Nyt jäätikön reunalle oli puolen tunnin kävelymatka, joten tämän reissun reippaili ihan mielellään bussimatkan päätteeksi.
Vaikka Suomessa on lunta ja jäätäkin, ikijäätikkö on silti jäänyt näkemättä. Täällä on siis jäätä, oli kesä taikka talvi. Jäätikkö oli todella paksu ja kummallisen kristallin sininen. Hassuinta oli ehkä se, että jäätiköstä näki läpi, aivan kuin jää olisi ollut lasia. Näin myöhemmin illalla kuvia vuoristosta ja jäätiköille muodostuneista järvistä, järvet näyttivät pohjattomilta kun jää oli niin läpinäkyvää. Me emme lähteneet vuorille sen pidemmälle reissulle, mutta monet tekevät täällä mm. helikopterilentoja vuorille. Monessa paikassa jäätiköille ei voi laskeutua, mutta Franz Jozefilla se on mahdollista. Täällä voisi myös kiipeillä jäätiköllä ja jopa yöpyä teltassa jään keskellä. Jäätiköstä oli vaikea saada valokuvia, mittasuhteita on vaikea vangita kameralla. Sulamisesta huolimatta jäätikkö oli valtava ja maisemat jälleen kerran ainutlaatuiset.
Jäätikön jälkeen tiedossa oli luksusta! Olin jo Queenstownissa kuullut muilta reissajilta että Franz Josefilla hostellissamme olisi sauna, joten odotin tätä kuin kuuta nousevaa. Käyn mielelläni saunassa viikoittain ja nyt lämpimät lauteet tuntuivat ihanalta ajatukselta, kun edellisestä saunakerrasta on jo yli 3 kuukautta. Niinpä löysin itseni nopeasti istumasta saunanlauteilta. Seurana oli englantilainen perhe täydet uikkarit päällä. Luonnollisesti he eivät halunneet heittää löylyä, koska silloin tulee hiki... Ajoin perheen aika nopeasti pois jaloistani ja aloin viskomaan vettä kiukaalle. Täytyy sanoa että Uusi-Seelantilainen sauna oli melko hyvä! Jätimme hostelliin kuitenkin yhden vinkin - muovisen mehukannun voisi vaihtaa vesikiuluun ja hommata siihen kauhan, niin veden heittäminen oli helpompaa. Nyt piti mennä mehukannun kanssa kiukaan viereen lorottamaan löylyvettä :)
Seuraavana aamuna bussi oli taas pihassa odottamassa. Tie vei meidät Kaikouraan, Uuden-Seelannin ehdottomaan valasretkikylään. Meidän oli tarkoitus lähteä heti perillä vesille Free Willyä jahtaamaan, mutta sää teki meille tepposet. Bussimatkan aikana alkanut sade ei koskaan loppunut ja Kaikouran rannikkoa ympäröi sellainen sumu, ettei paatilla ollut mitään järkeä lähteä merelle. Ensinnäkin tuuli teki aallokosta malkoisen ja toisekseen sumussa ei olisi nähnyt yhtään mitään. Ja sitä paitsi jos minä olisin valas, niin en olisi kyllä siinä säässä viitsinyt tulla pyrstöäni esittelemäänkään, joten hyväksyin tilanteen, joskin pitkin hampain. Valaat jäi tällä kertaa näkemättä ja sen tilalle tuli leffailta. Hostellin olohuoneeseen viritettiin nopeasti leffastudio ja kaikki asukkaat kerääntyivät karkkeineen sohville ja nojatuoleille. Päivä meni siis löhöillessä ja levätessä. Illalla vääntäydyimme sateeseen juuri sen verran että kävimme illallisella tien toisella puolella.
Aamulla heräsimme auringonpaisteeseen. Nyt valasretki olisi ollut enemmän kuin mahdollinen, mutta meidän aikataulumme vei meitä jo taas eteenpäin. Seuraava etappi oli Wellington, Uuden-Seelannin pääkaupunki. Vietimme kaupungissa vain muutaman iltatunnin ennen nukkumaanmenoa, mutta ehdimme silti mm. paikalliseen museoon. Wellingtonista löytyy Te Papa - niminen museo, joka on maan kansallismuseo. Täällä oli parhaillaan esittely maorikulttuurista sekä Tyynenmeren eläimistöstä. Vaikka valasretki jäikin Kaikourassa tekemättä, täältä löytyi ensiavuksi sinivalaan luuranko sekä aidonkokoinen sydän. Esillä oli myös monia delfiinilajeja ja löytyipä museosta yksi miekkavalaskin. Aito Free Willy saa siis vielä odottaa, nyt oli tyytyminen aidonkokoiseen tekovalaaseen. Maoreista jäi mieleen ihailtavat kädentaidot ja pitkät soutumatkat puunrungoista veistetyillä kanooteilla. Aikoinaan maorit ovat olleet täysin luonnonantimien varassa, ja totta puhuakseni en ole yllättynyt että he ovat pärjänneet. Työkalut, vaatteet, asumukset ja etenkin kanootit olivat todella hienoja ja varsin toimivan oloisia.
Wellingtonista matka jatkui Lake Taupon luokse. Taupo on Uuden-Seelannin suurin järvi. Täällä meille ei ollut tiedossa ihmeellisempää ohjelmaa, mutta vapaa ilta osoittautuikin minun pahimmaksi painajaiseksi. Henna oli jo pari päivää aikaisemmin saanut kuulla että Taupolla on erinomaiset maisemat laskuvarjohyppyjä varten. Uusi-Seelanti on extreme-harrastajan luvattu maa ja Taupo vähintäänkin kuuluisa skydive-paikka. Olimme ehkä olleet Taupolla tunnin verran kun olimme jo menossa hyppypaikalle. Henna oli päättänyt hypätä ja minä tärisin vieressä. En tietenkään ollut itse hyppäämässä, pelkäsin jo riittävästi siskon vuoksi. Olisin hyvin voinut katsoa maasta kun sisko lentää koneesta alas kuin märkä rätti, mutta salaa tiesin että sama hyppy odottaa minua!
Australiassa tapaamistani reissaajista melkein kaikki olivat skydivensa hypänneet ja olin saanut kuulla kunniani aika monta kertaa kun ilmoitin ettei minusta olisi siihen. Ajattelin tuolloin että kun Henna tulee tänne ja jos hän päättää hypätä, niin minä hyppään kanssa! En ollut tätä Hennalle tai äitille tietenkään paljastanut, joten löysin itseni tilanteesta jossa saatoin joko huijata itseäni ja unohtaa koko lupauksen tai kerätä rohkeuteni ja vetää haalarit niskaan. Ja niinhän siinä sitten kävi että puin valjaat päälle ja kapusin pikkukoneeseen. Siinä sitten istuin Hennan kanssa peräkkäin - Henna oli aivan onnesta soikeana ja minä hengitin oksennuspussiin... Kun kone oli vetänyt meidät 15.000 jalan korkeuteen (= n. 4500m) saimme merkin että nyt pitäisi sitten hypätä. En ehtinyt edes kissaa sanoa kun näin että Henna syöksyi tandemparinsa kanssa alas koneen kylkeen auenneesta luukusta! Tässä vaiheessa minulta taisi mennä muisti, koska kaikki on palautunut mieleen vasta jälkikäteen hyppyvideota katsellessa. Todistettavasti minäkin olen tuosta samasta luukusta lentänyt alas!!! Hypystä muistan sen että korvat poksahtelivat, huusin kuin minua olisi teurastettu elävältä, avasin jossain vaiheessa silmäni ja huusin vielä enemmän, ehdin uhkailla tandempariani ainakin muutamalla lauseella koska heitti minut koneesta alas ja lopulta sain sanottua myös että WAU!!! Alhaalla jalat otti maahan turvallisesti ja lysähdin tyytyväisenä takasin maan pinnalle. Adrenaliini ja jännitys purkautui hysteerisenä itkuna, mutta nopeasti naamalle levisi onnellinen hymy - minä todella tein sen! Turha alkaa mulle enää pottuilemaan, kestän mitä vaan koska olen hypännyt lentokoneestakin :)
Hypyn jälkeen kaivoin puhelimen esiin ja soitin iskälle Suomeen. Huusin riemuissani luuriin että "arvaa mitä tehtiin Hennan kanssa, hypättiin just laskuvarjolla neljästä kilometristä!!!" Myöhemmin kuulin että iskä oli ollut lääkärinvastaanotolla ja oli vastannut puhelimeen koska meistä ei ollut kuulunut mitään muutamaan päivään. Mitähän iskä on sanonut lääkärissä tohtorille kun puhelin on soinut? Kuvittelen keskustelun menneen jotenkin näin: "Anteeksi, vastaan tähän nopeasti. Perheeni soittaa Uudesta-Seelannista." Puhelun jälkeen tohtori on varmaan kysynyt kohteliaasti mitä perheelle kuului, johon iskä on varmaan sanonut että "No, ihan hyvää varmaan. Kertoivat että hyppäsivät juuri lentokoneesta!" Iskälle ja kaikille muillekin tiedoksi - että fiilis oli uskomaton! En olisi ikipäivänä uskonut että minusta on hyppyyn. On mielettömän hienoa huomata että itsensä voi yllättää sillä kuinka rohkea oikeasti onkaan! Ja erityiskiitos Hennalle että oli niin rohkea, minulle ei lopulta jäänyt muita vaihtoehtoja kuin ylittää itseni ja mennä pikkusiskon perässä :)
Taupolta matka jatkuu vielä Rotorualle ja Aucklandiin. Toivottavasti siellä on tiedossa jotain rauhallisempaa ohjelmaa...
Tiina the skydiver :)
Vaikka Suomessa on lunta ja jäätäkin, ikijäätikkö on silti jäänyt näkemättä. Täällä on siis jäätä, oli kesä taikka talvi. Jäätikkö oli todella paksu ja kummallisen kristallin sininen. Hassuinta oli ehkä se, että jäätiköstä näki läpi, aivan kuin jää olisi ollut lasia. Näin myöhemmin illalla kuvia vuoristosta ja jäätiköille muodostuneista järvistä, järvet näyttivät pohjattomilta kun jää oli niin läpinäkyvää. Me emme lähteneet vuorille sen pidemmälle reissulle, mutta monet tekevät täällä mm. helikopterilentoja vuorille. Monessa paikassa jäätiköille ei voi laskeutua, mutta Franz Jozefilla se on mahdollista. Täällä voisi myös kiipeillä jäätiköllä ja jopa yöpyä teltassa jään keskellä. Jäätiköstä oli vaikea saada valokuvia, mittasuhteita on vaikea vangita kameralla. Sulamisesta huolimatta jäätikkö oli valtava ja maisemat jälleen kerran ainutlaatuiset.
Jäätikön jälkeen tiedossa oli luksusta! Olin jo Queenstownissa kuullut muilta reissajilta että Franz Josefilla hostellissamme olisi sauna, joten odotin tätä kuin kuuta nousevaa. Käyn mielelläni saunassa viikoittain ja nyt lämpimät lauteet tuntuivat ihanalta ajatukselta, kun edellisestä saunakerrasta on jo yli 3 kuukautta. Niinpä löysin itseni nopeasti istumasta saunanlauteilta. Seurana oli englantilainen perhe täydet uikkarit päällä. Luonnollisesti he eivät halunneet heittää löylyä, koska silloin tulee hiki... Ajoin perheen aika nopeasti pois jaloistani ja aloin viskomaan vettä kiukaalle. Täytyy sanoa että Uusi-Seelantilainen sauna oli melko hyvä! Jätimme hostelliin kuitenkin yhden vinkin - muovisen mehukannun voisi vaihtaa vesikiuluun ja hommata siihen kauhan, niin veden heittäminen oli helpompaa. Nyt piti mennä mehukannun kanssa kiukaan viereen lorottamaan löylyvettä :)
Seuraavana aamuna bussi oli taas pihassa odottamassa. Tie vei meidät Kaikouraan, Uuden-Seelannin ehdottomaan valasretkikylään. Meidän oli tarkoitus lähteä heti perillä vesille Free Willyä jahtaamaan, mutta sää teki meille tepposet. Bussimatkan aikana alkanut sade ei koskaan loppunut ja Kaikouran rannikkoa ympäröi sellainen sumu, ettei paatilla ollut mitään järkeä lähteä merelle. Ensinnäkin tuuli teki aallokosta malkoisen ja toisekseen sumussa ei olisi nähnyt yhtään mitään. Ja sitä paitsi jos minä olisin valas, niin en olisi kyllä siinä säässä viitsinyt tulla pyrstöäni esittelemäänkään, joten hyväksyin tilanteen, joskin pitkin hampain. Valaat jäi tällä kertaa näkemättä ja sen tilalle tuli leffailta. Hostellin olohuoneeseen viritettiin nopeasti leffastudio ja kaikki asukkaat kerääntyivät karkkeineen sohville ja nojatuoleille. Päivä meni siis löhöillessä ja levätessä. Illalla vääntäydyimme sateeseen juuri sen verran että kävimme illallisella tien toisella puolella.
Aamulla heräsimme auringonpaisteeseen. Nyt valasretki olisi ollut enemmän kuin mahdollinen, mutta meidän aikataulumme vei meitä jo taas eteenpäin. Seuraava etappi oli Wellington, Uuden-Seelannin pääkaupunki. Vietimme kaupungissa vain muutaman iltatunnin ennen nukkumaanmenoa, mutta ehdimme silti mm. paikalliseen museoon. Wellingtonista löytyy Te Papa - niminen museo, joka on maan kansallismuseo. Täällä oli parhaillaan esittely maorikulttuurista sekä Tyynenmeren eläimistöstä. Vaikka valasretki jäikin Kaikourassa tekemättä, täältä löytyi ensiavuksi sinivalaan luuranko sekä aidonkokoinen sydän. Esillä oli myös monia delfiinilajeja ja löytyipä museosta yksi miekkavalaskin. Aito Free Willy saa siis vielä odottaa, nyt oli tyytyminen aidonkokoiseen tekovalaaseen. Maoreista jäi mieleen ihailtavat kädentaidot ja pitkät soutumatkat puunrungoista veistetyillä kanooteilla. Aikoinaan maorit ovat olleet täysin luonnonantimien varassa, ja totta puhuakseni en ole yllättynyt että he ovat pärjänneet. Työkalut, vaatteet, asumukset ja etenkin kanootit olivat todella hienoja ja varsin toimivan oloisia.
Wellingtonista matka jatkui Lake Taupon luokse. Taupo on Uuden-Seelannin suurin järvi. Täällä meille ei ollut tiedossa ihmeellisempää ohjelmaa, mutta vapaa ilta osoittautuikin minun pahimmaksi painajaiseksi. Henna oli jo pari päivää aikaisemmin saanut kuulla että Taupolla on erinomaiset maisemat laskuvarjohyppyjä varten. Uusi-Seelanti on extreme-harrastajan luvattu maa ja Taupo vähintäänkin kuuluisa skydive-paikka. Olimme ehkä olleet Taupolla tunnin verran kun olimme jo menossa hyppypaikalle. Henna oli päättänyt hypätä ja minä tärisin vieressä. En tietenkään ollut itse hyppäämässä, pelkäsin jo riittävästi siskon vuoksi. Olisin hyvin voinut katsoa maasta kun sisko lentää koneesta alas kuin märkä rätti, mutta salaa tiesin että sama hyppy odottaa minua!
Australiassa tapaamistani reissaajista melkein kaikki olivat skydivensa hypänneet ja olin saanut kuulla kunniani aika monta kertaa kun ilmoitin ettei minusta olisi siihen. Ajattelin tuolloin että kun Henna tulee tänne ja jos hän päättää hypätä, niin minä hyppään kanssa! En ollut tätä Hennalle tai äitille tietenkään paljastanut, joten löysin itseni tilanteesta jossa saatoin joko huijata itseäni ja unohtaa koko lupauksen tai kerätä rohkeuteni ja vetää haalarit niskaan. Ja niinhän siinä sitten kävi että puin valjaat päälle ja kapusin pikkukoneeseen. Siinä sitten istuin Hennan kanssa peräkkäin - Henna oli aivan onnesta soikeana ja minä hengitin oksennuspussiin... Kun kone oli vetänyt meidät 15.000 jalan korkeuteen (= n. 4500m) saimme merkin että nyt pitäisi sitten hypätä. En ehtinyt edes kissaa sanoa kun näin että Henna syöksyi tandemparinsa kanssa alas koneen kylkeen auenneesta luukusta! Tässä vaiheessa minulta taisi mennä muisti, koska kaikki on palautunut mieleen vasta jälkikäteen hyppyvideota katsellessa. Todistettavasti minäkin olen tuosta samasta luukusta lentänyt alas!!! Hypystä muistan sen että korvat poksahtelivat, huusin kuin minua olisi teurastettu elävältä, avasin jossain vaiheessa silmäni ja huusin vielä enemmän, ehdin uhkailla tandempariani ainakin muutamalla lauseella koska heitti minut koneesta alas ja lopulta sain sanottua myös että WAU!!! Alhaalla jalat otti maahan turvallisesti ja lysähdin tyytyväisenä takasin maan pinnalle. Adrenaliini ja jännitys purkautui hysteerisenä itkuna, mutta nopeasti naamalle levisi onnellinen hymy - minä todella tein sen! Turha alkaa mulle enää pottuilemaan, kestän mitä vaan koska olen hypännyt lentokoneestakin :)
Hypyn jälkeen kaivoin puhelimen esiin ja soitin iskälle Suomeen. Huusin riemuissani luuriin että "arvaa mitä tehtiin Hennan kanssa, hypättiin just laskuvarjolla neljästä kilometristä!!!" Myöhemmin kuulin että iskä oli ollut lääkärinvastaanotolla ja oli vastannut puhelimeen koska meistä ei ollut kuulunut mitään muutamaan päivään. Mitähän iskä on sanonut lääkärissä tohtorille kun puhelin on soinut? Kuvittelen keskustelun menneen jotenkin näin: "Anteeksi, vastaan tähän nopeasti. Perheeni soittaa Uudesta-Seelannista." Puhelun jälkeen tohtori on varmaan kysynyt kohteliaasti mitä perheelle kuului, johon iskä on varmaan sanonut että "No, ihan hyvää varmaan. Kertoivat että hyppäsivät juuri lentokoneesta!" Iskälle ja kaikille muillekin tiedoksi - että fiilis oli uskomaton! En olisi ikipäivänä uskonut että minusta on hyppyyn. On mielettömän hienoa huomata että itsensä voi yllättää sillä kuinka rohkea oikeasti onkaan! Ja erityiskiitos Hennalle että oli niin rohkea, minulle ei lopulta jäänyt muita vaihtoehtoja kuin ylittää itseni ja mennä pikkusiskon perässä :)
Taupolta matka jatkuu vielä Rotorualle ja Aucklandiin. Toivottavasti siellä on tiedossa jotain rauhallisempaa ohjelmaa...
Tiina the skydiver :)
maanantai 16. huhtikuuta 2012
Uusi-Seelanti, osa 1.
Christchurch, Queenstown ja Milford Sound
Saavuimme Uuden-Seelannin eteläsaarelle, Christchurchiin iltamyöhällä. Olimme kuulleet monilta muilta matkustaneilta, että kaupunki on kärsinyt pahoin useissa maanjäristyksissä, joista viimeisin oli sattunut vuosi sitten helmikuussa. Muistan ajatalleeni että siitä on jo vuosi, joten miten kaupungissa nyt vielä voisi olla maanjäristyksen vaurioita. Ensimmäisenä aamuna asia valkeni harvinaisen selvästi. Hotelliamme vastapäätä tien toisella puolella oli kirkko, josta oli jäljellä vain tukipalkeilla vahvistetut raamit, mm. kaikki seinät puuttuivat. Tässä vaiheessa ymmärsin millaista tuhoa maanjäristykset ovat täällä tehneet. Luonnonvoimat ovat koetelleet kaupunkia nyt parin vuoden ajan, tässä ajassa kaupungin alueella on sattunut yli 10.000 eriasteista maanjäristystä.
En ole koskaan nähnyt maanjäristyksen jälkiä muuta kuin televisiosta, joten näky veti aika hiljaiseksi. Kaupungin keskusta on edelleen täysin eristetty kaikilta muilta paitsi työmiehiltä. Pääsimme työmaa-aitojen luokse norkoilemaan ja kurkkimaan sieltä mitä alue piti sisällään. Joka puolella on rekkoja, nostokurkia, betoniautoja ja raivaustyökaluja. Kolmen korttelin kokoinen keskusta on kuin pieni aavekaupunki. Suljettuja rakennuksia on myös keskusta-alueen ulkopuolella, näiden ikkunoita koristaa tekstit, siitä kuinka pelastustyöntekijät ovat tarkistaneet rakennuksen ihmisuhreista ja nyt se odottaa vain purkuaan. Paikallinen ostoskeskus on osittain halki, joten kaupat on siirretty väliaikaisiin tiloihin. Myyjille ja palveluntarjoajille on rakennettu pieni kylä työmaakonteista, joita on kasattu päällekkäin kuin eri värisiä tulitikkuaskeja. Konttien kyljissä komeilee tekstit "Yes we are open, welcome in!". Kaikki kaupat ja ravintolat ovat samassa tilanteessa, Apple myy IPadinsa kontista ja pankki käy lainaneuvottelut viereisessä lokerossa. Ravintola tarjoilee Quake-burgereita, ts. maanjäristyshampurilaisia. Lähes kaikki tiet ovat halkeilleet ja nyt tiet on päällystetty osittain uudestaan, jotta autoliikenne sujuu. Keskusta-alueella ennen kulkenut turistiratikka ei enää aja, koska ratikan kiskot ovat kiharalla. Oikeastaan kaikki rakennukset jotka ovat halkeilleet tai romahtaneet, ovat kivirakennuksia. Puiset rakennukset tai osittaiset puurakenteet ovat ehjiä. Puiset rakennusmateriaalit ovat joustaneet maanjäristyksessä ja ovat näin kestävämpiä kuin esim. uudet lasikerrostalot.
Piipahdimme kaupunginmuseossa hakemassa lisätietoa kaikesta. Täältä löytyi ns. quake-osasto, jossa kerrottiin kattavasti eri järistyksistä ja niiden vaikutuksista kaupunkiin. Museossa oli kymmeniä esineitä, joita oli kaivettu kaiken purkumateriaalin seasta, mm. valtavan kokoinen ja nyt rusinan näköinen kirkon kello. Kaupungin liikennekamerat olivat myös taltioineet useita videopätkiä järistyksistä, joten "pääsimme" katsomaan kuinka paikalliset ihmiset ryntäilivät kaduilla, kun taloja alkoi sortumaan ympäriltä keskellä kirkasta päivää. Museossa oli myös satoja valokuvia pelastustöistä. En muista olenko ikinä katsellut valokuvia näin tarkasti kuin nyt, kuva toisensa perään, eikä yhtäkään tarvinnut kommentoida, riitti kun vain katsoi. Koska maanjäristysten vauriot ovat karkoittaneet sekä tuhansia paikallisia asukkaita että turisteja, kaupunkiin toivotaankin paljon vierailijoita. Olen tosi tyytyväinen että olimme täällä kolme päivää, turistina en harmitellut sitä että keskusta oli suljettu. Näin jotain paljon arvokkaampaa ja menisin kaupunkiin mielelläni uudestaan. Erityisesti olen kiinnostunut näkemään kaupungin kun kaikki jälleenrakentaminen alkaa valmistumaan, uskoisin että kaupungista tulee upea! Tosin olen sitä mieltä että kaupunki on upea jo nyt, täällä tavatut ihmiset ovat äärimmäisen ystävällisiä ja hymyilevät toisilleen kaikesta huolimatta. Millaisethan juhlat täällä järjestetään kun kaikkien kodit ja työpaikat ovat taas kunnossa!
Christchurchissa teimme reissuohjelman seuraavalle kahdelle viikolle. Niinpä oli taas aika hypätä bussiin ja lähteä eteenpäin. Matka jatkui eteläsaarta alaspäin kohti Queenstownia. Ensimmäinen ajopäivä sattui olemaan syntymäpäiväni ja vaikka koko päivä kuluikin bussissa, maisemat tekivät päivästä juhlan! Jylhien vuorien, vihreiden laaksojen, ensimmäisten ruskan värjäämien puiden ja pilvettömän sinisen taivaan lisäksi matkalle osui noin miljoona (enkä edes liioittele!!) lammasta, arviolta 15.000 lehmää ja satoja peuroja. Tien varrelle osui myös Uuden-Seelannin korkein vuori, Mt. Cook ja sen luminen huippu. Lähes koko ajomatkan ajan ylitimme erikokoisia jokia ja puroja, joiden vesi oli kristallikirkasta. Vuoristojäätiköiltä valuva vesi on aivan eriväristä kuin mikään muu vesi, nyt olen todella nähnyt turkoosinkirkasta vettä. Kaiken lisäksi vesi on makeaa ja täysin juomakelpoista! Puroveden sijaan satsasimme tällä kertaa viineihin, onhan maa niistä kuuluisa ja näimme tietenkin myös tuhansia viiniviljelmiä päivän aikana. Illan hämärtyessä saavuimme Queenstowniin ja asetuimme viiniemme kanssa hostelliin.
En ole koskaan käynyt Sveitsissä, mutta jos arvaisin miltä siellä näyttää, niin sanoisin että Queenstown voisi yhtä hyvin olla Sveitsissä. Viehättävä pikkukaupunki on rakennettu vuorten syliin järven rannalle, luonnon aitiopaikalle. Paikalliset aktiviteetit sisältävät koskenlaskua, näköalagondoliajelua, melomista, benjihyppyjä, liitovarjoilua ja viinien maistelua. Tunnettuna huimapäänä jätin kaiken muun väliin ja osallistuin rauhalliselle risteilylle järvellä ja hörpin iltaisin punaviiniä :) Olisin helposti voinut viettää Queenstownin kujilla parikin viikkoa, kaupunki hurmasi minut kauneudellaan. En yllättynyt kun selvisi että pikkukaupungissa vierailee vuosittain miljoonia turisteja, osa tulee tänne joka vuosi uudestaan.
Queenstown toimii myös loistavana asemapaikkana, jos haluaa tehdä retken Milford Soundin vuonolle. Tämä luonnonihme on kuvattu mm. Taru Sormusten Herrasta -elokuviin eikä syyttä. Koska Norjan vuonot ovat minulta näkemättä, en oikein osannut odottaa mitään. Maisemat vetivät hiljaiseksi jo ennen kuin pääsimme edes vuonolle saakka. Viimeinen tunti bussissa ennen vuonoa piti sisällään ainakin neljä pysähdystä valokuvia varten. En ole eläissäni nähnyt sellaisia vesiputouksia! Pystysuorat vuorenseinämät heittivät vettä alas satoina pieninä vesiputouksina. Putoukset olivat keskimäärin kilometrin korkuisia, osa lähenteli kahta kilometriä. Olin aikaisemmin aamulla ihmetellyt miksi bussissamme oli lasikatto, mutta tässä vaiheessa ymmärsin asian. Otin bussista valokuvia katon läpi ylöspäin! Tie mutkitteli vuorten välissä niin kapeita kohtia pitkin, että välillä tuntui että vuorenseinämät kaatuvat päälle. Pilvet roikkuivat vuorten kylkiä pitkin, joten usvan takaa avautui joka hetki entistä upeampia maisemia. En ole koskaan katsonut Taru Sormusten Herrasta -elokuvia, korjaan tämän asian kun tulen takaisin kotiin. Nämä maisemat eivät ehkä näytä televisiosta miltään, mutta haluan silti nähdä ne uudestaan!
Vihdoin saavuimme itse vuonon luokse. Olimme varanneet itsellemme purjehduksen vuonoa pitkin. Luulin jo nähneeni riittävästi vuoria, mutta vuonon maisemat olivat aivan huikeat! Jälleen pystysuorat vuorenseinämät ympäröivät meidät, mutta tällä kertaa ne nousivat merestä. Vesiputouksia oli taas joka puolella, edelleen yhtä korkeita, mutta lisäksi vielä paljon suurempia. Vettä tuli korkeuksista metrien leveydeltä ja kaikki vesimassa syöksyi suoraan vuonoon. Kuin tilauksesta merestä ilmestyi valtava parvi delfiinejä. Pullonokat uivat laivamme edessä ja hyppivät aalloissa vain parin metrin päässä. Tässä hetkessä jätin valokuvat ottamatta ja vain ihmettelin mitä kaikkea silmien edessä oli. Purjehduksemme varrelle osui myös hylkeitä ja albatrosseja, lisäksi kameraan taltioitui vielä se kun laivamme ohjattiin vesiputouksen alle! Vaikka Suomen saaristo onkin ainutlaatuinen eikä näitä voi keskenään verrata, väitän silti että Milford Soundilla näkee jotain ihmeellistä! Tiedän nähneeni paljon, olen matkustanut hirveästi. Tämän retken jälkeen ei tuntunut vähättelyltä kun sanoin oppaalleemme "Thank you, it was breathtaking!".
Uusi-Seelanti on jo nyt näyttänyt minulle jotain aivan huikeaa. En malta odottaa mitä vielä on tiedossa. Vaikka helle on tosiaan nyt loppu ja päällä on tuulipuku ja lenkkarit , jotka menivät ensin vahingossa vääriin jalkoihin, tiedän että tämä maa pitää sisällään jotain mistä on otettava selvää. Niinpä Queenstownista matka jatkuu eteläsaarta ylöspäin ja tiedossa on ainakin ikijäätiköitä, järvimaisemia sekä aivan älytön päähänpisto ja itsensä voittaminen, josta en vielä Queenstownissa tiennyt mitään!
Tiina
Saavuimme Uuden-Seelannin eteläsaarelle, Christchurchiin iltamyöhällä. Olimme kuulleet monilta muilta matkustaneilta, että kaupunki on kärsinyt pahoin useissa maanjäristyksissä, joista viimeisin oli sattunut vuosi sitten helmikuussa. Muistan ajatalleeni että siitä on jo vuosi, joten miten kaupungissa nyt vielä voisi olla maanjäristyksen vaurioita. Ensimmäisenä aamuna asia valkeni harvinaisen selvästi. Hotelliamme vastapäätä tien toisella puolella oli kirkko, josta oli jäljellä vain tukipalkeilla vahvistetut raamit, mm. kaikki seinät puuttuivat. Tässä vaiheessa ymmärsin millaista tuhoa maanjäristykset ovat täällä tehneet. Luonnonvoimat ovat koetelleet kaupunkia nyt parin vuoden ajan, tässä ajassa kaupungin alueella on sattunut yli 10.000 eriasteista maanjäristystä.
En ole koskaan nähnyt maanjäristyksen jälkiä muuta kuin televisiosta, joten näky veti aika hiljaiseksi. Kaupungin keskusta on edelleen täysin eristetty kaikilta muilta paitsi työmiehiltä. Pääsimme työmaa-aitojen luokse norkoilemaan ja kurkkimaan sieltä mitä alue piti sisällään. Joka puolella on rekkoja, nostokurkia, betoniautoja ja raivaustyökaluja. Kolmen korttelin kokoinen keskusta on kuin pieni aavekaupunki. Suljettuja rakennuksia on myös keskusta-alueen ulkopuolella, näiden ikkunoita koristaa tekstit, siitä kuinka pelastustyöntekijät ovat tarkistaneet rakennuksen ihmisuhreista ja nyt se odottaa vain purkuaan. Paikallinen ostoskeskus on osittain halki, joten kaupat on siirretty väliaikaisiin tiloihin. Myyjille ja palveluntarjoajille on rakennettu pieni kylä työmaakonteista, joita on kasattu päällekkäin kuin eri värisiä tulitikkuaskeja. Konttien kyljissä komeilee tekstit "Yes we are open, welcome in!". Kaikki kaupat ja ravintolat ovat samassa tilanteessa, Apple myy IPadinsa kontista ja pankki käy lainaneuvottelut viereisessä lokerossa. Ravintola tarjoilee Quake-burgereita, ts. maanjäristyshampurilaisia. Lähes kaikki tiet ovat halkeilleet ja nyt tiet on päällystetty osittain uudestaan, jotta autoliikenne sujuu. Keskusta-alueella ennen kulkenut turistiratikka ei enää aja, koska ratikan kiskot ovat kiharalla. Oikeastaan kaikki rakennukset jotka ovat halkeilleet tai romahtaneet, ovat kivirakennuksia. Puiset rakennukset tai osittaiset puurakenteet ovat ehjiä. Puiset rakennusmateriaalit ovat joustaneet maanjäristyksessä ja ovat näin kestävämpiä kuin esim. uudet lasikerrostalot.
Piipahdimme kaupunginmuseossa hakemassa lisätietoa kaikesta. Täältä löytyi ns. quake-osasto, jossa kerrottiin kattavasti eri järistyksistä ja niiden vaikutuksista kaupunkiin. Museossa oli kymmeniä esineitä, joita oli kaivettu kaiken purkumateriaalin seasta, mm. valtavan kokoinen ja nyt rusinan näköinen kirkon kello. Kaupungin liikennekamerat olivat myös taltioineet useita videopätkiä järistyksistä, joten "pääsimme" katsomaan kuinka paikalliset ihmiset ryntäilivät kaduilla, kun taloja alkoi sortumaan ympäriltä keskellä kirkasta päivää. Museossa oli myös satoja valokuvia pelastustöistä. En muista olenko ikinä katsellut valokuvia näin tarkasti kuin nyt, kuva toisensa perään, eikä yhtäkään tarvinnut kommentoida, riitti kun vain katsoi. Koska maanjäristysten vauriot ovat karkoittaneet sekä tuhansia paikallisia asukkaita että turisteja, kaupunkiin toivotaankin paljon vierailijoita. Olen tosi tyytyväinen että olimme täällä kolme päivää, turistina en harmitellut sitä että keskusta oli suljettu. Näin jotain paljon arvokkaampaa ja menisin kaupunkiin mielelläni uudestaan. Erityisesti olen kiinnostunut näkemään kaupungin kun kaikki jälleenrakentaminen alkaa valmistumaan, uskoisin että kaupungista tulee upea! Tosin olen sitä mieltä että kaupunki on upea jo nyt, täällä tavatut ihmiset ovat äärimmäisen ystävällisiä ja hymyilevät toisilleen kaikesta huolimatta. Millaisethan juhlat täällä järjestetään kun kaikkien kodit ja työpaikat ovat taas kunnossa!
Christchurchissa teimme reissuohjelman seuraavalle kahdelle viikolle. Niinpä oli taas aika hypätä bussiin ja lähteä eteenpäin. Matka jatkui eteläsaarta alaspäin kohti Queenstownia. Ensimmäinen ajopäivä sattui olemaan syntymäpäiväni ja vaikka koko päivä kuluikin bussissa, maisemat tekivät päivästä juhlan! Jylhien vuorien, vihreiden laaksojen, ensimmäisten ruskan värjäämien puiden ja pilvettömän sinisen taivaan lisäksi matkalle osui noin miljoona (enkä edes liioittele!!) lammasta, arviolta 15.000 lehmää ja satoja peuroja. Tien varrelle osui myös Uuden-Seelannin korkein vuori, Mt. Cook ja sen luminen huippu. Lähes koko ajomatkan ajan ylitimme erikokoisia jokia ja puroja, joiden vesi oli kristallikirkasta. Vuoristojäätiköiltä valuva vesi on aivan eriväristä kuin mikään muu vesi, nyt olen todella nähnyt turkoosinkirkasta vettä. Kaiken lisäksi vesi on makeaa ja täysin juomakelpoista! Puroveden sijaan satsasimme tällä kertaa viineihin, onhan maa niistä kuuluisa ja näimme tietenkin myös tuhansia viiniviljelmiä päivän aikana. Illan hämärtyessä saavuimme Queenstowniin ja asetuimme viiniemme kanssa hostelliin.
En ole koskaan käynyt Sveitsissä, mutta jos arvaisin miltä siellä näyttää, niin sanoisin että Queenstown voisi yhtä hyvin olla Sveitsissä. Viehättävä pikkukaupunki on rakennettu vuorten syliin järven rannalle, luonnon aitiopaikalle. Paikalliset aktiviteetit sisältävät koskenlaskua, näköalagondoliajelua, melomista, benjihyppyjä, liitovarjoilua ja viinien maistelua. Tunnettuna huimapäänä jätin kaiken muun väliin ja osallistuin rauhalliselle risteilylle järvellä ja hörpin iltaisin punaviiniä :) Olisin helposti voinut viettää Queenstownin kujilla parikin viikkoa, kaupunki hurmasi minut kauneudellaan. En yllättynyt kun selvisi että pikkukaupungissa vierailee vuosittain miljoonia turisteja, osa tulee tänne joka vuosi uudestaan.
Queenstown toimii myös loistavana asemapaikkana, jos haluaa tehdä retken Milford Soundin vuonolle. Tämä luonnonihme on kuvattu mm. Taru Sormusten Herrasta -elokuviin eikä syyttä. Koska Norjan vuonot ovat minulta näkemättä, en oikein osannut odottaa mitään. Maisemat vetivät hiljaiseksi jo ennen kuin pääsimme edes vuonolle saakka. Viimeinen tunti bussissa ennen vuonoa piti sisällään ainakin neljä pysähdystä valokuvia varten. En ole eläissäni nähnyt sellaisia vesiputouksia! Pystysuorat vuorenseinämät heittivät vettä alas satoina pieninä vesiputouksina. Putoukset olivat keskimäärin kilometrin korkuisia, osa lähenteli kahta kilometriä. Olin aikaisemmin aamulla ihmetellyt miksi bussissamme oli lasikatto, mutta tässä vaiheessa ymmärsin asian. Otin bussista valokuvia katon läpi ylöspäin! Tie mutkitteli vuorten välissä niin kapeita kohtia pitkin, että välillä tuntui että vuorenseinämät kaatuvat päälle. Pilvet roikkuivat vuorten kylkiä pitkin, joten usvan takaa avautui joka hetki entistä upeampia maisemia. En ole koskaan katsonut Taru Sormusten Herrasta -elokuvia, korjaan tämän asian kun tulen takaisin kotiin. Nämä maisemat eivät ehkä näytä televisiosta miltään, mutta haluan silti nähdä ne uudestaan!
Vihdoin saavuimme itse vuonon luokse. Olimme varanneet itsellemme purjehduksen vuonoa pitkin. Luulin jo nähneeni riittävästi vuoria, mutta vuonon maisemat olivat aivan huikeat! Jälleen pystysuorat vuorenseinämät ympäröivät meidät, mutta tällä kertaa ne nousivat merestä. Vesiputouksia oli taas joka puolella, edelleen yhtä korkeita, mutta lisäksi vielä paljon suurempia. Vettä tuli korkeuksista metrien leveydeltä ja kaikki vesimassa syöksyi suoraan vuonoon. Kuin tilauksesta merestä ilmestyi valtava parvi delfiinejä. Pullonokat uivat laivamme edessä ja hyppivät aalloissa vain parin metrin päässä. Tässä hetkessä jätin valokuvat ottamatta ja vain ihmettelin mitä kaikkea silmien edessä oli. Purjehduksemme varrelle osui myös hylkeitä ja albatrosseja, lisäksi kameraan taltioitui vielä se kun laivamme ohjattiin vesiputouksen alle! Vaikka Suomen saaristo onkin ainutlaatuinen eikä näitä voi keskenään verrata, väitän silti että Milford Soundilla näkee jotain ihmeellistä! Tiedän nähneeni paljon, olen matkustanut hirveästi. Tämän retken jälkeen ei tuntunut vähättelyltä kun sanoin oppaalleemme "Thank you, it was breathtaking!".
Uusi-Seelanti on jo nyt näyttänyt minulle jotain aivan huikeaa. En malta odottaa mitä vielä on tiedossa. Vaikka helle on tosiaan nyt loppu ja päällä on tuulipuku ja lenkkarit , jotka menivät ensin vahingossa vääriin jalkoihin, tiedän että tämä maa pitää sisällään jotain mistä on otettava selvää. Niinpä Queenstownista matka jatkuu eteläsaarta ylöspäin ja tiedossa on ainakin ikijäätiköitä, järvimaisemia sekä aivan älytön päähänpisto ja itsensä voittaminen, josta en vielä Queenstownissa tiennyt mitään!
Tiina
tiistai 10. huhtikuuta 2012
Sydney
Yöbussi saapui 13 tunnin jälkeen Sydneyyn. Pysäkillä oli vastassa äiti ja sisko, joten itkuhan siinä tuli. Tuntui jotenkin epätodelliselta että kotiväki oli nyt täällä, oli tosi mukavaa nähdä tuttuja kasvoja pitkästä aikaa. Hyvästelimme Julian kanssa ja totesimme että meillä oli ollut vähintäänkin hauskaa yhdessä. Julia ilmoittikin tulevansa Suomeen kylään ensi syksynä :)
Keräsin kamani bussipysäkiltä ja suuntasimme majapaikkaan. Yövyimme, minulle jo tuttuun tapaan, hostellissa muiden reissaajien kanssa. Äiti ja Henna kertoivat että 6 hengen huoneessa on kaksi muutakin asukkia joita he eivät olleet vielä nähneet. Olen jo ilmeisen kehittynyt hostelli-yöpyjä, koska osasin nopeasti kertoa minkä maan kansalaisia huoneessa asuu. Tavaroiden perusteella seurassa oli ainakin amerikkalainen. Myöhemmin selvisikin että toinen tytöistä oli britti ja toinen jenkki. Brittityttö oli innoissaan kuullessaan että olemme Suomesta, Norjan läheltä. Hän oli juuri edellisenä päivänä keksinyt että Norja on osa pohjois-Englantia, joten Suomenkin on oltava jossain lähellä... Eihän siinä voinut kuin päivitellä miten onneton maantieto tällä brittitytöllä oli!
Kasasimme nopeasti päiväreput ja lähdimme kaupungille, jos vaikka karttuisi itselle vähän lisää sekä maantietoa että Sydney-tietoa. Kaupungilta piti tietenkin nähdä Sydneyn kuuluisa oopperatalo. Valtava rakennus sai meidät hieman hämilleen. Olen aina kuvitellut että oopperatalon upeasti muotoiltu katto on puhtaanvalkoinen ja vähintääkin marmorista rakennettu. Yllätys oli melkoinen - katto näyttää oikeastaan likaiselta, jopa vähän ruskealta. Tämä johtuu siitä että katto onkin rakennettu kerman ja beigen värisistä ruotsalaisista kylpyhuonelaatoista! Olihan talo oikein hieno, mutta illuusio valkoisesta muotoilun ihmeestä sai pahan kolauksen, kun huomasin että postikorteista ja valokuvista tuttu rakennus olikin eri värinen mitä luulin. Valokuvia tuli kuitenkin räpsittyä ja voin nyt sanoa että olen nyt oikeasti seissyt oopperatalon edustalla, enkä pelkästään haaveillut siitä rakentaessani kotona oopperatalon palapeliä.
Seuraavana päivänä lähdimme metsästämään jättikengurua. Äiti ja Henna olivat päättäneet etteivät poistu Australiasta ennen kuin näkevät kaksimetrisen kengurun. Eläintarhan opas oli vähän ihmeissään kun kysyimme jo sisääntulossa että voisitteko ystävällisesti piirtää tähän eläintarhan kartalle paikan missä on teidän suurin kenguru... Onneksi polun varrelle sattui myös koalat ja kirahvi, nähtiin taas jotain muuta kuin suomalaisia eläimiä. Kenguru osoittautui melkoisen laiskaksi. Päivä paistoi täydeltä terältä ja kengurut säästävät tällöin energiaansa, toisin sanoen makaavat maassa eivätkä hievahdakaan. Ainoat vähänkään aktiivisiset kengurut olivat pikkuisia wallabyja, aivan liian pieniä äitin ja Hennan mielestä. Onneksi parimetrinen "jättikenguru" päätti vaihtaa asentoa ja otti pari laiskaa hyppyä, jotta saimme hyvän kuvan ja näimme miltä aito pussieläin näyttää :) Muuten eläintarhassa olikin meille jo tuttuja eläimiä. Yksi uusi tuttavuus mahtui kuitenkin joukkoon, nimittäin echidna. Kyseessä on siili, jolla on takajalat väärinpäin! Siilin takatassuissa varpaat osoittavat taaksepäin, jotta esim. pesän kaivaminen on tehokkaampaa. Hyödyllistä kyllä, mutta käytännössä näytti siltä että siiliparalla oli takajalat sijoiltaan!
Kolmas päivä vei meidät Sydneyn kuuluisimmalle rannalle, Bondi Beachille. Rantahiekka on päässyt aina telkkariin saakka, sillä täällä mm. kuvataan kuuluisaa hengenpelastusohjelmaa. Koko päivä kului rannalla maaten, emme oikeastaan tehneet mitään muuta kuin käänsimme kylkeä! Tapasin rannalla vielä nopeasti Julian ja jatkoimme sitten matkaa oman porukan kesken. Illalla herkuttelimme Sydneyn Hard Rock Cafessa ja katselimme kaupunkia monorailin kyydistä. Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin liikkeelle ja seilasimme lautalla Sydneyn edustalla olevalle Manlyn niemelle. Manlyyn pääsee tietäkin pitkin, mutta lautasta näimme koko kaupungin mereltä päin, suurkaupunki näytti hienolta oopperatalon kanssa! Manly oli herttainen pieni kylä, jonka rannalle paikalliset tulevat viettämään vapaa-aikaansa. Kuin tilauksesta täällä oli juuri alkamassa erittäin kiinnostava tapahtuma. Rantakadun Ben & Jerry´s jäätelökioskissa aloiteltiin juuri Free Cone Dayta. Pihalla oli jono herkuttelijoita kun kaikki odottivat ilmaista jäätelöä. Ei kestänyt kaun kun löysin itseni jonosta! Jonotellessa kioskin työntekijät viihdyttivät asiakkaita Ben & Jerry's tietokilpailulla. Kysymys kuului "What flavour has New York on its name?" Minä kiekaisin jonosta "New York Super Fudge Chunk" ja voitin kassillisen palkintoja :) Ei oppi ojaan kaada, eli en minä turhaan ole jäätelöaltaan vieressä opiskellut makuvaihtoehtoja kun käyn kotona ruokakaupassa :)
Viimein tuli aika jättää Australia taakse ja suunnata kohti Uutta-Seelantia. Australiasta jää muistoja niin paljon että niistä riittää kerrottavaa vielä monen tarinan verran. Yllätin itseni useaan otteeseen, tein asioita joita en olisi ikinä uskonut tekeväni, opin ainakin sata uutta asiaa, söin kengurua, sain liudan uusia kavereita ja monia kutsuja käymään kaikkien kotikaupungeissa ympäri eurooppaa. Suosikkikaupunkini Australiassa on Perth, jossa olin ihan ekana, sinne menen vielä joskus toistekin. Parhaat bileet pidettiin Byron Baylla ja parhaat ostokset tehtiin Julian kanssa Surfer´s Paradisessa. Paras ravintola oli japanilainen KuraKura Sydneyssä, täytyy varmaan lähteä joku päivä Japaniin tarkistamaan onko alkuperäinen japanilainen näin hyvää.
Nyt olemme jo koko porukka Uudessa-Seelannissa. Ensimmäinen viikko on kohta takana, joten yritän kirjoittaa pian lisää kuulumisia! Sen verran voin jo paljastaa että helle on nyt loppu ja hytisen sateessa tuulipuvussa...
Tiina
Keräsin kamani bussipysäkiltä ja suuntasimme majapaikkaan. Yövyimme, minulle jo tuttuun tapaan, hostellissa muiden reissaajien kanssa. Äiti ja Henna kertoivat että 6 hengen huoneessa on kaksi muutakin asukkia joita he eivät olleet vielä nähneet. Olen jo ilmeisen kehittynyt hostelli-yöpyjä, koska osasin nopeasti kertoa minkä maan kansalaisia huoneessa asuu. Tavaroiden perusteella seurassa oli ainakin amerikkalainen. Myöhemmin selvisikin että toinen tytöistä oli britti ja toinen jenkki. Brittityttö oli innoissaan kuullessaan että olemme Suomesta, Norjan läheltä. Hän oli juuri edellisenä päivänä keksinyt että Norja on osa pohjois-Englantia, joten Suomenkin on oltava jossain lähellä... Eihän siinä voinut kuin päivitellä miten onneton maantieto tällä brittitytöllä oli!
Kasasimme nopeasti päiväreput ja lähdimme kaupungille, jos vaikka karttuisi itselle vähän lisää sekä maantietoa että Sydney-tietoa. Kaupungilta piti tietenkin nähdä Sydneyn kuuluisa oopperatalo. Valtava rakennus sai meidät hieman hämilleen. Olen aina kuvitellut että oopperatalon upeasti muotoiltu katto on puhtaanvalkoinen ja vähintääkin marmorista rakennettu. Yllätys oli melkoinen - katto näyttää oikeastaan likaiselta, jopa vähän ruskealta. Tämä johtuu siitä että katto onkin rakennettu kerman ja beigen värisistä ruotsalaisista kylpyhuonelaatoista! Olihan talo oikein hieno, mutta illuusio valkoisesta muotoilun ihmeestä sai pahan kolauksen, kun huomasin että postikorteista ja valokuvista tuttu rakennus olikin eri värinen mitä luulin. Valokuvia tuli kuitenkin räpsittyä ja voin nyt sanoa että olen nyt oikeasti seissyt oopperatalon edustalla, enkä pelkästään haaveillut siitä rakentaessani kotona oopperatalon palapeliä.
Seuraavana päivänä lähdimme metsästämään jättikengurua. Äiti ja Henna olivat päättäneet etteivät poistu Australiasta ennen kuin näkevät kaksimetrisen kengurun. Eläintarhan opas oli vähän ihmeissään kun kysyimme jo sisääntulossa että voisitteko ystävällisesti piirtää tähän eläintarhan kartalle paikan missä on teidän suurin kenguru... Onneksi polun varrelle sattui myös koalat ja kirahvi, nähtiin taas jotain muuta kuin suomalaisia eläimiä. Kenguru osoittautui melkoisen laiskaksi. Päivä paistoi täydeltä terältä ja kengurut säästävät tällöin energiaansa, toisin sanoen makaavat maassa eivätkä hievahdakaan. Ainoat vähänkään aktiivisiset kengurut olivat pikkuisia wallabyja, aivan liian pieniä äitin ja Hennan mielestä. Onneksi parimetrinen "jättikenguru" päätti vaihtaa asentoa ja otti pari laiskaa hyppyä, jotta saimme hyvän kuvan ja näimme miltä aito pussieläin näyttää :) Muuten eläintarhassa olikin meille jo tuttuja eläimiä. Yksi uusi tuttavuus mahtui kuitenkin joukkoon, nimittäin echidna. Kyseessä on siili, jolla on takajalat väärinpäin! Siilin takatassuissa varpaat osoittavat taaksepäin, jotta esim. pesän kaivaminen on tehokkaampaa. Hyödyllistä kyllä, mutta käytännössä näytti siltä että siiliparalla oli takajalat sijoiltaan!
Kolmas päivä vei meidät Sydneyn kuuluisimmalle rannalle, Bondi Beachille. Rantahiekka on päässyt aina telkkariin saakka, sillä täällä mm. kuvataan kuuluisaa hengenpelastusohjelmaa. Koko päivä kului rannalla maaten, emme oikeastaan tehneet mitään muuta kuin käänsimme kylkeä! Tapasin rannalla vielä nopeasti Julian ja jatkoimme sitten matkaa oman porukan kesken. Illalla herkuttelimme Sydneyn Hard Rock Cafessa ja katselimme kaupunkia monorailin kyydistä. Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin liikkeelle ja seilasimme lautalla Sydneyn edustalla olevalle Manlyn niemelle. Manlyyn pääsee tietäkin pitkin, mutta lautasta näimme koko kaupungin mereltä päin, suurkaupunki näytti hienolta oopperatalon kanssa! Manly oli herttainen pieni kylä, jonka rannalle paikalliset tulevat viettämään vapaa-aikaansa. Kuin tilauksesta täällä oli juuri alkamassa erittäin kiinnostava tapahtuma. Rantakadun Ben & Jerry´s jäätelökioskissa aloiteltiin juuri Free Cone Dayta. Pihalla oli jono herkuttelijoita kun kaikki odottivat ilmaista jäätelöä. Ei kestänyt kaun kun löysin itseni jonosta! Jonotellessa kioskin työntekijät viihdyttivät asiakkaita Ben & Jerry's tietokilpailulla. Kysymys kuului "What flavour has New York on its name?" Minä kiekaisin jonosta "New York Super Fudge Chunk" ja voitin kassillisen palkintoja :) Ei oppi ojaan kaada, eli en minä turhaan ole jäätelöaltaan vieressä opiskellut makuvaihtoehtoja kun käyn kotona ruokakaupassa :)
Viimein tuli aika jättää Australia taakse ja suunnata kohti Uutta-Seelantia. Australiasta jää muistoja niin paljon että niistä riittää kerrottavaa vielä monen tarinan verran. Yllätin itseni useaan otteeseen, tein asioita joita en olisi ikinä uskonut tekeväni, opin ainakin sata uutta asiaa, söin kengurua, sain liudan uusia kavereita ja monia kutsuja käymään kaikkien kotikaupungeissa ympäri eurooppaa. Suosikkikaupunkini Australiassa on Perth, jossa olin ihan ekana, sinne menen vielä joskus toistekin. Parhaat bileet pidettiin Byron Baylla ja parhaat ostokset tehtiin Julian kanssa Surfer´s Paradisessa. Paras ravintola oli japanilainen KuraKura Sydneyssä, täytyy varmaan lähteä joku päivä Japaniin tarkistamaan onko alkuperäinen japanilainen näin hyvää.
Nyt olemme jo koko porukka Uudessa-Seelannissa. Ensimmäinen viikko on kohta takana, joten yritän kirjoittaa pian lisää kuulumisia! Sen verran voin jo paljastaa että helle on nyt loppu ja hytisen sateessa tuulipuvussa...
Tiina
keskiviikko 4. huhtikuuta 2012
Surfer´s Paradise ja Byron Bay
Suomalaisen perhevierailun jälkeen matka jatkui Brisbanesta surffaajien mekkaan, Surfer´s Paradiseen. Täällä surffilautojen kiillotus on vakavasti otettava ammatti, eikä mikään hupijuttu johon ryhdytään kun vanha työ alkaa kyllästyttämään. Ranta on täynnä väkeä ja melkein kaikilla on jonkinlainen lauta, jolla aalloille lähdetään. Touhuun osallistuu usein koko perhe, ikään ja kokoon katsomatta. Minä päätin kokeilla erilaista surffausta, nimittäin sohvasurffausta. Brisbanesta olin löytänyt itselleni matkakaverin, Julian, jonka olin tavannut pari viikkoa aikaisemmin Fraser Islandilla. Päätimme että nyt kun olemme kahdestaan, emmekä enää yksin, kokeilemme miten monien reissaajien kokeilema sohvasurffaus onnistuisi. Ne joille käsitys on vieras, sohvasurffaus tarkoittaa sitä että esim. hostellin sijaan, mennään nukkumaan jonkun sohvalle. Ihmiset ottavat toisiinsa yhteyttä netin kautta ja tarjoavat yöpaikkaa sohvaltaan, jotta majoituskuluja voidaan minimoida sekä samalla tietysti tutustua johonkin paikalliseen asukkaaseen.
Lyhyen nettiselailun jälkeen löysimme espanjalaisen Rafaelin, joka tarjosi meille kerrossänkyä surffiklubin yläkerrasta. Paikka osoittautui oikeastaan kylän hienoimmaksi klubirakennukseksi. Täällä asustelee sekalaisen joukko surffajia, jotka treenaavat hengenpelastuskisoihin. Talo oli hiekkarannan vieressä ja rannan puolen seinä pelkkää ikkunaa. Söimme siis aamupalamme rannan aitiopaikalla ja ihastelimme meren pauhua. Klubirakennuksessa ei juuri bileitä pidetty, koska pysyvät asukit lähtivät aamuisin kello viiden jälkeen aalloille. Silloin on kuulemma parhaat pyörteet :) Koska olimme Julian kanssa niin tyytyväisiä siihen että säästimme kaikki majoitusrahamme, päätimme lähteä shoppailemaan! Kuinkas muutenkaan :) Lopputuloksena tuhlasimme moninkertaisesti yöpymisestä säästetyt rahat ja olimme tilanteessa jossa tavarat eivät enää mahtuneet rinkkaan... Oli pakko järjestää ns. throw away -party, jossa käydään rinkan tavarat läpi. Osa vaihdetaan kaverin kanssa päikseen ja osa heitetään roskiin. Rinkkaan pitäisi lopulta jäädä oikeastaan vaan kaikkea uutta, koska kaverilta saa lisää kaikkea kivaa! Jätimme Rafaelille ison kasan vaatteita, jotka hän lupasi viedä paikalliseen pelastusarmeijaan lahjoituksena. Loput pari päivää vietimme Surferin rannalla.
Surferista matka jatkui Byron Baylle. Lähes kaikki matkan varrella tapaamani reissaajat olivat kertoneet että tämä kylä on rannikon paras bilepaikka. Odotukset olivat korkealla ja heti ensimmäisenä iltana totesimme Julian kanssa että meille ei oltu liioiteltu! Saavuimme Byronille tiistaina ja pinkaisimme heti Dominoon pizzalle. Tällä ketjulla on aina tiistaisin 5 dollarin pizzat (n.4€], joten voitte arvata kuinka monta reissaajaa oli oven vieressä jonossa. Ei myöskään ollut yllätys että jonosta löytyi tuttuja - nimittäin purjehdukselta tutut ruotsalaispojat jotka olin yllättänyt puhumalla heille ruotsia. Pojat tuntuivat edelleen olevan hieman käärmeissään "huijauksestani"! Saimme kuitenkin kutsun illanviettoon ja hetken päästä olimme heidän hostellillaan pelaamassa juomapelejä. Poikien hostellissa asui liuta muitakin ruotsalaisia, joten alkuilta meni sujuvasti snapsilaulujen parissa.
Myöhemmin puolenyön jälkeen tie vei Cheeky Monkey -nimiseen yökerhoon. Täällä pöydät ja penkit on päällystetty kuvioidulla teräslevyillä, niin että tanssijoiden kengät pitävät. Tanssilattiaa ei ollut ollenkaan, kaikki tanssivat pöydillä ja roikkuivat kattoon kiinnitetyissä tangoissa. En tiedä mistä baarin nimi on peräisin, mutta meno oli kuin apinatarhassa, joten nimi oli mielestäni oikein osuva! Ilta oli oikein onnistunut ja meillä oli ihan hirveän hauskaa. Byron Bayn maine ei ollut tuulesta temmattu, bileet olivat ehdottomasti itärannikon parhaimmat!
Kävimme Cheeky Monkeyn bileissä joka ilta neljän päivän ajan. Muuten päivät menivät rannalla maaten, koska ei me paljon muuta jaksettu tehdä. Yhtenä päivänä kävimme kävelemässä Byronin niemeä ympäri ja kiipesimme kukkulan päälle katsomaan majakkaa. Päivän aikana merellä uiskenteli delfiinejä ja sattuipa silmään yksi haikin. Samalta retkeltä löytyi myös Australian itäisin reuna. Paikalle sattuneen oppaan mukaan jos tuolta lähtisi uimaan, niin rantautuisi Chileen... Siis jos ei satu törmäämään johonkin Tyynenmeren saarista. Joka tapauksessa matka on pitkä!
Byronilla vietetty aika kului nopeasti. Tänne sain myös viestin että äiti ja Henna olivat matkalla Sydneyyn. Viimeinen bussimatka Australiassa vie siis oopperatalon maisemiin, mutta siitä lisää ensi kerralla!
Tiina
Lyhyen nettiselailun jälkeen löysimme espanjalaisen Rafaelin, joka tarjosi meille kerrossänkyä surffiklubin yläkerrasta. Paikka osoittautui oikeastaan kylän hienoimmaksi klubirakennukseksi. Täällä asustelee sekalaisen joukko surffajia, jotka treenaavat hengenpelastuskisoihin. Talo oli hiekkarannan vieressä ja rannan puolen seinä pelkkää ikkunaa. Söimme siis aamupalamme rannan aitiopaikalla ja ihastelimme meren pauhua. Klubirakennuksessa ei juuri bileitä pidetty, koska pysyvät asukit lähtivät aamuisin kello viiden jälkeen aalloille. Silloin on kuulemma parhaat pyörteet :) Koska olimme Julian kanssa niin tyytyväisiä siihen että säästimme kaikki majoitusrahamme, päätimme lähteä shoppailemaan! Kuinkas muutenkaan :) Lopputuloksena tuhlasimme moninkertaisesti yöpymisestä säästetyt rahat ja olimme tilanteessa jossa tavarat eivät enää mahtuneet rinkkaan... Oli pakko järjestää ns. throw away -party, jossa käydään rinkan tavarat läpi. Osa vaihdetaan kaverin kanssa päikseen ja osa heitetään roskiin. Rinkkaan pitäisi lopulta jäädä oikeastaan vaan kaikkea uutta, koska kaverilta saa lisää kaikkea kivaa! Jätimme Rafaelille ison kasan vaatteita, jotka hän lupasi viedä paikalliseen pelastusarmeijaan lahjoituksena. Loput pari päivää vietimme Surferin rannalla.
Surferista matka jatkui Byron Baylle. Lähes kaikki matkan varrella tapaamani reissaajat olivat kertoneet että tämä kylä on rannikon paras bilepaikka. Odotukset olivat korkealla ja heti ensimmäisenä iltana totesimme Julian kanssa että meille ei oltu liioiteltu! Saavuimme Byronille tiistaina ja pinkaisimme heti Dominoon pizzalle. Tällä ketjulla on aina tiistaisin 5 dollarin pizzat (n.4€], joten voitte arvata kuinka monta reissaajaa oli oven vieressä jonossa. Ei myöskään ollut yllätys että jonosta löytyi tuttuja - nimittäin purjehdukselta tutut ruotsalaispojat jotka olin yllättänyt puhumalla heille ruotsia. Pojat tuntuivat edelleen olevan hieman käärmeissään "huijauksestani"! Saimme kuitenkin kutsun illanviettoon ja hetken päästä olimme heidän hostellillaan pelaamassa juomapelejä. Poikien hostellissa asui liuta muitakin ruotsalaisia, joten alkuilta meni sujuvasti snapsilaulujen parissa.
Myöhemmin puolenyön jälkeen tie vei Cheeky Monkey -nimiseen yökerhoon. Täällä pöydät ja penkit on päällystetty kuvioidulla teräslevyillä, niin että tanssijoiden kengät pitävät. Tanssilattiaa ei ollut ollenkaan, kaikki tanssivat pöydillä ja roikkuivat kattoon kiinnitetyissä tangoissa. En tiedä mistä baarin nimi on peräisin, mutta meno oli kuin apinatarhassa, joten nimi oli mielestäni oikein osuva! Ilta oli oikein onnistunut ja meillä oli ihan hirveän hauskaa. Byron Bayn maine ei ollut tuulesta temmattu, bileet olivat ehdottomasti itärannikon parhaimmat!
Kävimme Cheeky Monkeyn bileissä joka ilta neljän päivän ajan. Muuten päivät menivät rannalla maaten, koska ei me paljon muuta jaksettu tehdä. Yhtenä päivänä kävimme kävelemässä Byronin niemeä ympäri ja kiipesimme kukkulan päälle katsomaan majakkaa. Päivän aikana merellä uiskenteli delfiinejä ja sattuipa silmään yksi haikin. Samalta retkeltä löytyi myös Australian itäisin reuna. Paikalle sattuneen oppaan mukaan jos tuolta lähtisi uimaan, niin rantautuisi Chileen... Siis jos ei satu törmäämään johonkin Tyynenmeren saarista. Joka tapauksessa matka on pitkä!
Byronilla vietetty aika kului nopeasti. Tänne sain myös viestin että äiti ja Henna olivat matkalla Sydneyyn. Viimeinen bussimatka Australiassa vie siis oopperatalon maisemiin, mutta siitä lisää ensi kerralla!
Tiina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)