Queenstownista hyppäsimme taas bussiin ja lähdimme ajamaan eteläsaarta ylöspäin. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Franz Josef. Todella pienen kylän viereen on muodostunut lyhyttäkin lyhyempi pääkatu ja sen varrelle pakolliset palvelut. Kauppa, pari ravintolaa ja sekalainen joukko eri seikkailukokemuksia tarjoavaa putiikkia. Syy miksi kylä on juuri tässä, on varsin selvä, mutkan takana on harvinainen ikijäätikkö. Jäämassa on valunut vuorten väliseen solaan ja on näin helposti nähtävillä vaikkei vuorille lähtisikään. Mekin suuntasimme pikaisesti jäätikön reunalle. Edellinen kesä on ollut täällä yllättävän lämmin ja sen seurauksena jäätikön korkeus on sulanut viimeisen kymmenen kuukauden aikana 55 metriä! Oppaat kertoivatkin että kohta jäätikölle pitää tehdä paljon pidempi patikkamatka, koska etureuna karkaa uhkaavasti pidemmälle solaan. Nyt jäätikön reunalle oli puolen tunnin kävelymatka, joten tämän reissun reippaili ihan mielellään bussimatkan päätteeksi.
Vaikka Suomessa on lunta ja jäätäkin, ikijäätikkö on silti jäänyt näkemättä. Täällä on siis jäätä, oli kesä taikka talvi. Jäätikkö oli todella paksu ja kummallisen kristallin sininen. Hassuinta oli ehkä se, että jäätiköstä näki läpi, aivan kuin jää olisi ollut lasia. Näin myöhemmin illalla kuvia vuoristosta ja jäätiköille muodostuneista järvistä, järvet näyttivät pohjattomilta kun jää oli niin läpinäkyvää. Me emme lähteneet vuorille sen pidemmälle reissulle, mutta monet tekevät täällä mm. helikopterilentoja vuorille. Monessa paikassa jäätiköille ei voi laskeutua, mutta Franz Jozefilla se on mahdollista. Täällä voisi myös kiipeillä jäätiköllä ja jopa yöpyä teltassa jään keskellä. Jäätiköstä oli vaikea saada valokuvia, mittasuhteita on vaikea vangita kameralla. Sulamisesta huolimatta jäätikkö oli valtava ja maisemat jälleen kerran ainutlaatuiset.
Jäätikön jälkeen tiedossa oli luksusta! Olin jo Queenstownissa kuullut muilta reissajilta että Franz Josefilla hostellissamme olisi sauna, joten odotin tätä kuin kuuta nousevaa. Käyn mielelläni saunassa viikoittain ja nyt lämpimät lauteet tuntuivat ihanalta ajatukselta, kun edellisestä saunakerrasta on jo yli 3 kuukautta. Niinpä löysin itseni nopeasti istumasta saunanlauteilta. Seurana oli englantilainen perhe täydet uikkarit päällä. Luonnollisesti he eivät halunneet heittää löylyä, koska silloin tulee hiki... Ajoin perheen aika nopeasti pois jaloistani ja aloin viskomaan vettä kiukaalle. Täytyy sanoa että Uusi-Seelantilainen sauna oli melko hyvä! Jätimme hostelliin kuitenkin yhden vinkin - muovisen mehukannun voisi vaihtaa vesikiuluun ja hommata siihen kauhan, niin veden heittäminen oli helpompaa. Nyt piti mennä mehukannun kanssa kiukaan viereen lorottamaan löylyvettä :)
Seuraavana aamuna bussi oli taas pihassa odottamassa. Tie vei meidät Kaikouraan, Uuden-Seelannin ehdottomaan valasretkikylään. Meidän oli tarkoitus lähteä heti perillä vesille Free Willyä jahtaamaan, mutta sää teki meille tepposet. Bussimatkan aikana alkanut sade ei koskaan loppunut ja Kaikouran rannikkoa ympäröi sellainen sumu, ettei paatilla ollut mitään järkeä lähteä merelle. Ensinnäkin tuuli teki aallokosta malkoisen ja toisekseen sumussa ei olisi nähnyt yhtään mitään. Ja sitä paitsi jos minä olisin valas, niin en olisi kyllä siinä säässä viitsinyt tulla pyrstöäni esittelemäänkään, joten hyväksyin tilanteen, joskin pitkin hampain. Valaat jäi tällä kertaa näkemättä ja sen tilalle tuli leffailta. Hostellin olohuoneeseen viritettiin nopeasti leffastudio ja kaikki asukkaat kerääntyivät karkkeineen sohville ja nojatuoleille. Päivä meni siis löhöillessä ja levätessä. Illalla vääntäydyimme sateeseen juuri sen verran että kävimme illallisella tien toisella puolella.
Aamulla heräsimme auringonpaisteeseen. Nyt valasretki olisi ollut enemmän kuin mahdollinen, mutta meidän aikataulumme vei meitä jo taas eteenpäin. Seuraava etappi oli Wellington, Uuden-Seelannin pääkaupunki. Vietimme kaupungissa vain muutaman iltatunnin ennen nukkumaanmenoa, mutta ehdimme silti mm. paikalliseen museoon. Wellingtonista löytyy Te Papa - niminen museo, joka on maan kansallismuseo. Täällä oli parhaillaan esittely maorikulttuurista sekä Tyynenmeren eläimistöstä. Vaikka valasretki jäikin Kaikourassa tekemättä, täältä löytyi ensiavuksi sinivalaan luuranko sekä aidonkokoinen sydän. Esillä oli myös monia delfiinilajeja ja löytyipä museosta yksi miekkavalaskin. Aito Free Willy saa siis vielä odottaa, nyt oli tyytyminen aidonkokoiseen tekovalaaseen. Maoreista jäi mieleen ihailtavat kädentaidot ja pitkät soutumatkat puunrungoista veistetyillä kanooteilla. Aikoinaan maorit ovat olleet täysin luonnonantimien varassa, ja totta puhuakseni en ole yllättynyt että he ovat pärjänneet. Työkalut, vaatteet, asumukset ja etenkin kanootit olivat todella hienoja ja varsin toimivan oloisia.
Wellingtonista matka jatkui Lake Taupon luokse. Taupo on Uuden-Seelannin suurin järvi. Täällä meille ei ollut tiedossa ihmeellisempää ohjelmaa, mutta vapaa ilta osoittautuikin minun pahimmaksi painajaiseksi. Henna oli jo pari päivää aikaisemmin saanut kuulla että Taupolla on erinomaiset maisemat laskuvarjohyppyjä varten. Uusi-Seelanti on extreme-harrastajan luvattu maa ja Taupo vähintäänkin kuuluisa skydive-paikka. Olimme ehkä olleet Taupolla tunnin verran kun olimme jo menossa hyppypaikalle. Henna oli päättänyt hypätä ja minä tärisin vieressä. En tietenkään ollut itse hyppäämässä, pelkäsin jo riittävästi siskon vuoksi. Olisin hyvin voinut katsoa maasta kun sisko lentää koneesta alas kuin märkä rätti, mutta salaa tiesin että sama hyppy odottaa minua!
Australiassa tapaamistani reissaajista melkein kaikki olivat skydivensa hypänneet ja olin saanut kuulla kunniani aika monta kertaa kun ilmoitin ettei minusta olisi siihen. Ajattelin tuolloin että kun Henna tulee tänne ja jos hän päättää hypätä, niin minä hyppään kanssa! En ollut tätä Hennalle tai äitille tietenkään paljastanut, joten löysin itseni tilanteesta jossa saatoin joko huijata itseäni ja unohtaa koko lupauksen tai kerätä rohkeuteni ja vetää haalarit niskaan. Ja niinhän siinä sitten kävi että puin valjaat päälle ja kapusin pikkukoneeseen. Siinä sitten istuin Hennan kanssa peräkkäin - Henna oli aivan onnesta soikeana ja minä hengitin oksennuspussiin... Kun kone oli vetänyt meidät 15.000 jalan korkeuteen (= n. 4500m) saimme merkin että nyt pitäisi sitten hypätä. En ehtinyt edes kissaa sanoa kun näin että Henna syöksyi tandemparinsa kanssa alas koneen kylkeen auenneesta luukusta! Tässä vaiheessa minulta taisi mennä muisti, koska kaikki on palautunut mieleen vasta jälkikäteen hyppyvideota katsellessa. Todistettavasti minäkin olen tuosta samasta luukusta lentänyt alas!!! Hypystä muistan sen että korvat poksahtelivat, huusin kuin minua olisi teurastettu elävältä, avasin jossain vaiheessa silmäni ja huusin vielä enemmän, ehdin uhkailla tandempariani ainakin muutamalla lauseella koska heitti minut koneesta alas ja lopulta sain sanottua myös että WAU!!! Alhaalla jalat otti maahan turvallisesti ja lysähdin tyytyväisenä takasin maan pinnalle. Adrenaliini ja jännitys purkautui hysteerisenä itkuna, mutta nopeasti naamalle levisi onnellinen hymy - minä todella tein sen! Turha alkaa mulle enää pottuilemaan, kestän mitä vaan koska olen hypännyt lentokoneestakin :)
Hypyn jälkeen kaivoin puhelimen esiin ja soitin iskälle Suomeen. Huusin riemuissani luuriin että "arvaa mitä tehtiin Hennan kanssa, hypättiin just laskuvarjolla neljästä kilometristä!!!" Myöhemmin kuulin että iskä oli ollut lääkärinvastaanotolla ja oli vastannut puhelimeen koska meistä ei ollut kuulunut mitään muutamaan päivään. Mitähän iskä on sanonut lääkärissä tohtorille kun puhelin on soinut? Kuvittelen keskustelun menneen jotenkin näin: "Anteeksi, vastaan tähän nopeasti. Perheeni soittaa Uudesta-Seelannista." Puhelun jälkeen tohtori on varmaan kysynyt kohteliaasti mitä perheelle kuului, johon iskä on varmaan sanonut että "No, ihan hyvää varmaan. Kertoivat että hyppäsivät juuri lentokoneesta!" Iskälle ja kaikille muillekin tiedoksi - että fiilis oli uskomaton! En olisi ikipäivänä uskonut että minusta on hyppyyn. On mielettömän hienoa huomata että itsensä voi yllättää sillä kuinka rohkea oikeasti onkaan! Ja erityiskiitos Hennalle että oli niin rohkea, minulle ei lopulta jäänyt muita vaihtoehtoja kuin ylittää itseni ja mennä pikkusiskon perässä :)
Taupolta matka jatkuu vielä Rotorualle ja Aucklandiin. Toivottavasti siellä on tiedossa jotain rauhallisempaa ohjelmaa...
Tiina the skydiver :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti